»Tänne, Cartouche, tänne!»
Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.
»Hyvä on», virkahti Mirabeau, »koppiisi takaisin!»
Hän viittasi kädellään ja koira meni makuulle.
Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä kummastuksesta.
Mirabeau kääntyi puhuttelemaan Gilbertiä.
»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte vastikään olla?»
»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän uhman takia vai kuinka?»
»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten nuolemaan kättäni.»
Sitten hän virkkoi nuorelle miehelle: