»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä meille.»
Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin sen vakinainen asukas.
Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat melko sirotekoiset rautakaiteet.
»Tätä tietä, tohtori, tätä tietä!» kehoitti hän.
Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.
Gilbert seurasi häntä.
Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa, viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä kummanlaisen vieraan talo oli saanut.
Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja, kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti, kuten hänen tapansa oli.
Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.
Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.