»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu makkaraa ja palanen leipää».
»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit kärsivällisesti odotella».
Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kun
Pitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.
Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin kummastunut että hyvin levoton.
Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä, tekivät Pitoun nälkäiseksi.
Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut, tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella. Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.
»No, mitä uutta, ukko Billot?» kysyi Pitou.
»Sitä uutta, että saat lähteä huomenna yksin, Pitou.»
»Entä te?» uteli kansalliskaartin kapteeni.
»Minäkö? Minä jään», vastasi Billot.