"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt? Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja… malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."
"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".
"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta, siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa! Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä. Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi: 'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle… Siitä on tehtävä loppu."
"Loppu mistä?" huudahti Gilbert.
"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista."
"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?"
"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava, heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori, ja mitä pikemmin, sitä parempi."
"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö, sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä: 'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari, jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"
"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain välikappaleita."
"Hävityksen välineitä!"