Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa: hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.
"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä salli verilöylyn tapahtua!"
"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"
Tohtori Gilbert ilmoitettiin.
"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".
"Jää siis", sanoi Danton.
Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.
"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."
Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän naisen kumarsi.
"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo, joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni, tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta, tuhoamasta, murhaamasta!"