Gilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.
"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä armeliaita käsiä?"
"Kas niin", virkkoi Danton, "nyt sait avustajan!"
"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"
"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun, kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"
"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".
"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan: 'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin tuomitaan!"
"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta. Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa. Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi, venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja antaisin sen vyöryä ylitseni!"
"Entä minä! Entä lapsesi?" huudahti vaimo-poloinen.
"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit, eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut. Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän heidät jo ennakolta!"