Kello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen hautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.
Rahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja kuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat olivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.
Sinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin ja
Panthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.
Joka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot, jotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat jompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja, sisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa Micheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa kuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille huudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja tuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen lailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina synkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi taistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia, sitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä aatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa — ja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset tarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin ahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan… Surmaamaan ketkä? Surmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon hovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä tapaisivat!
Jos heille olisi sanottu: "Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren te teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte maailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!" olisivat vaimot, sisaret ja lapset vastanneet: "Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme surupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!" Ja sydän nyyhkytystä tulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät päänsä niiden oviin ja huusivat: "Kostoa, kostoa!"
Verinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat kaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä vartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan tulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista asuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.
Jokaisessa eteishuoneessa ja kaikkien portaitten juurella oli vahti.
Horloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi muuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys näytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen kasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin syystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin tarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään sen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista illalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa painavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan, puukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja viiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa saamaansa ravintomäärään.
Nojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen lailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue liukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä haeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä, puolisoittensa ja poikiensa ruumiit.
Äkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen olennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.