"Rouva kreivitär de Charny!" jupisi hän.
Haamu sivuutti hänet mitään kuulematta ja pysähtymättä.
Nuori kapteeni viittasi luoksensa luutnanttinsa.
Luutnantti tuli.
"Désiré", sanoi kapteeni, "tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema nais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien joukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi tietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo kahden puolesta!"
"Hitossa", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja me täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — "sinun naisesi on tavattomasti ylimyksen näköinen!"
"Hän onkin ylimys!" myönsi kapteeni. "Kreivitär!"
"Mene siis, minä vartioin kahden edestä."
Kreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen, kun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen kunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.
Nuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin miestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan epätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.