Huoneessa oli kolme naista: kaksi nuorta, kauhun valtaamaa tyttöä, jotka olivat takertuneet kahteen vanhukseen, ja muuan surupukuinen nainen, joka tyynenä rukoili polvillaan ja hymyili rukoillessaan.
Nuoret tytöt olivat neiti de Cazotte ja neiti de Sombreuil.
Molemmat vanhukset olivat heidän isänsä.
Surupukuinen nainen oli Andrée.
Herra de Montmorin kutsuttiin.
Tämä de Montmorin oli, kuten muistettaneen, se entinen ministeri, jonka kirjoittaman matkaluvan turvin kuningas oli yrittänyt paeta. Hän oli siihen aikaan niin vihattu, että jo edellisenä iltana muuan nuorukainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi, oli hädin tuskin välttänyt kuoleman tuon nimen takia.
Herra de Montmorin ei ollut tullut kuuntelemaan lohdutussaarnaa. Hän pysytteli kopissaan, raivoissaan, epätoivoisena, manasi vihollisiaan, vaati aseitaan, reutoi vankilansa rautaristikkoja, pirstoi tammipöydän, jonka laudat olivat kahden tuuman vahvuiset.
Hänet täytyi raahata tuomioistuimen eteen. Hän astui sisälle kalpeana, silmät säkenöiden ja nyrkkiään puiden.
"La Forceen!" sanoi Maillard.
Entinen ministeri tulkitsi tämän tuomion sananmukaisesti ja arveli, että kysymyksessä oli vain vankilan muutos.