Hän makasi vuoteellaan, piiloutui hurstien alle aina kun huutojen kaiku ehätti hänen korviinsa asti, vallan kuin pelkäävä lapsi. Joka toinen minuutti hän pyörtyi ja kun hän toipui jälleen, sanoi hän:
"Voi hyvä Jumala, toivoisin olevani jo kuollut!"
Sitten hän lisäsi:
"Jospa voisi kuolla samalla lailla kuin pyörtyy! Se ei ole tuskallista eikä kovin vaikeaa!"
Kuolema liikkui muuten kaikkialla: pihalla, portilla, huoneissa. Veren lemu lehahti hänen sieraimiinsa kuin kuoleman huuru.
Kello kahdeksan aamulla hänen huoneensa ovi aukeni.
Hänet valtasi tällöin niin voimakas kauhu, ettei hän edes pyörtynyt eikä piiloutunut peitteittensä alle.
Hän kääntyi katsomaan ja näki kaksi kansalliskaartilaista.
"Hei, nouskaa siitä, rouva!" sanoi toinen miehistä prinsessalle töykeästi. "Nyt lähdetään Abbayeen."
"Voi, hyvät herrat", sanoi poloinen nainen, "minun on mahdotonta nousta, olen niin heikko, etten voi kävellä".