He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.
Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy, olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate, olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat tarttuneet heinähankoihin.
Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet, liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä. Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi sotilasvuoteeksi.
Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa tekemistä.
Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana minä en niihin kuole!"
Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa, jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä! Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta." Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia oli vain seitsemänkymmentätuhatta.
Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.
"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää, että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä vapaus ne höystää!"
Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan. He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen Käy päinsä! ja huutaen, etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.
Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.