Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.
Silloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.
"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne, jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"
Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia, vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä piikinkärjessä.
Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu mitään uskaltaa.
Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.
Dumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.
Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen väliin, Auven taakse.
Paikka oli tarkoin määritelty.
Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.