Joukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa näkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen näkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita, miehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan taisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos, Boyer-Fonfrède.
Joukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta kerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne olivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten päivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné, Grangeneuve, Vergniaud.
Joukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja oivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun versovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko enää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan, sillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä olivat Roland ja Pétion.
Mutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?
Kuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?
Vergniaud.
Päivällisen loputtua hän täytti lasinsa ja nousi.
"Ystävät", sanoi hän, "muuan malja!"
Kaikki nousivat!
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Kaikki toistivat:
"Tasavallan ikuisuuden malja!"