"La Motte-Picquet oli kelpo soturi", sanoi kuningas.
Ja nyt hän vuorostaan pysyi vaiti.
Mitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä voittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa amiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen kuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista paukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!
Hän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä näihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen väkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen, tuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin inhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena, tuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen poimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki ja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: "Ah, nyt on tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!"
Kun tultiin Orléans-kadulle, sanoi hän:
"Nyt me olemme Orléans-kadulla."
"Sanokaa Egalité-kadulla", vastattiin hänelle.
"Vallan niin", sanoi hän, "koska herra…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä.
Egalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.