Kumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta: se oli yksinkertaisesti valtiota suojaava järkevä teko.
Sama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan, ministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille entiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.
"Ei", sanoi kuningas hänelle, "ei, protestanttien karkoitus on valtionlaki, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja rajapyykkejä."
"Sire", huomautti Malesherbes, "politiikka ei milloinkaan kumoa oikeutta".
"Mutta", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, "voiko
Nantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä?
Nantesin ediktin kumoaminen ei koituisi valtion eduksi."
Ludvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan tekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet, tämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien laaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei ollut rikos, vaan päinvastoin järkevä valtioteko!
Lisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden näkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynyt ulkomaalaisesta äidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli miltei ulkomaalaisena kansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä keiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.
Kansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen liittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen. Sensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia. Kuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa valtakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa turvautumatta ministerien välitykseen.
Espanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta sukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.
Itävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen sukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.