"Avustajani esittää teille puolustuspuheeni", vastasi kuningas.
Syntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin suoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus murskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.
Ehkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja luonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus, valmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo kiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran kuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi lehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.
Mitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea asianajajan puhe.
Olisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien perillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan sovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.
Meistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen paikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.
Olisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimme
antaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksi
Ludvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja Ludvig
XV:n irstailuista!
Mutta niin ei käynyt, sanomme sen jälleen.
Deséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu järjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua sydämelle eikä järjelle.
Mutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi puhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä puolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!