"Hyvät herrat", sanoi hän, "teille on esitetty puolustukseni perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.
En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.
Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt, pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka väärin on minua sellaisesta syyttää."
Voitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla, Ludvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta sanottavaa syyttäjilleen?
Mutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire, sitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät! Teidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin pyöveleillenne syydetty ylevä kirous!
Hämmästynyt konventti kysyikin häneltä:
"Eikö teillä ole muuta lisättävä puolustukseenne?"
"Ei", vastasi kuningas.
"Voitte poistua."
Ludvig poistui.