Sunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua lamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.
Kun hänen puolustajansa astui huoneeseen, havahtui hän mietteistään.
"No?" kysyi kuningas.
Malesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista piirteistään, että kaikki oli lopussa.
"Kuolemantuomio!" sanoi Ludvig. "Olinkin siitä varma."
Hän levitti sylinsä ja puristi kyynelehtivän Malesherbin rintaansa vasten.
"Herra de Malesherbes", sanoi hän sitten, "kahtena viime päivänä olen koettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille aihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin sydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen eteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan suunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja."
Cléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan tuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne tämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran puolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.
"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni", sanoi hän Clérylle astuessaan huoneeseensa. "Mutta mikä teidän on?"
Tämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin hän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut hänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.