Pihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi sotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen heistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui kuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen vaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki vaununoven.
Kaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että toinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että molemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin yritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei perustunut tosiseikkoihin.
Kello neljänneksen yli yhdeksän saattue lähti liikkeelle…
Pari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista lapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä katseella.
Edellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen, kuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan kruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa vuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja tuskasta.
Kello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin hakemaan messukirjaa.
Siitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan lupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului. Kuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet, jotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan sekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan kolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan lähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.
Kuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: "Hän on lähtenyt sanomatta meille hyvästi!" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa polvistuivat hänen eteensä.
Niin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin oli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten oli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive oli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin toive oli nyt pettänyt!
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi kuningatar.