"Sire", sanoi apotti de Firmont, "siten teidän majesteettinne muistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!"
Kuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli äärettömän tuskallinen.
"On tosiaankin liikaa", sanoi hän, "että minä tarvitsen hänen esikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!"
Ja hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja sanoi:
"Tehkää, mitä haluatte. Tyhjennän kalkin pohjasakkaa myöten."
Mestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana kuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan käsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät tällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle kuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki irtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.
Hän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta ja vilkkaalta.
Rummut pärisivät. Hän vaiensi ne katseellaan.
Ja lujalla äänellä hän lausui seuraavat sanat:
"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Annan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei vuodattamanne veri kostaisi Ranskalle…!"