Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.
Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut pitää.
Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään avaamaan.
Pitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.
"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt jonnekin?"
"Eikö hän vastaa?" kysyi eukko Fagot.
"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti päätänsä.
"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"
Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa sekaantui keskusteluun.
"Mitä te sanotte, eukko Fagot?"