Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi uhrata hetken tarpeeseen.
Valittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.
Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen istuutua.
Nojatuoli siis tuomittiin.
Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.
Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.
Vasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.
Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.
Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.
Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt miltei hajallaan.