Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.
"Minne me seuraamme teitä?" kysyivät kamaripalvelijat.
"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on ainoastaan päiväasunto."
Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain kamaripalvelijoittensa isäntiä.
Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.
Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.
"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko te meidät opastatte?"
"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."
Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle askelmalle.
Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.