Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.
Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot. Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei ryöstönhalu, vaan kostonhimo.
Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa, kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä nainen tahdottiin viskata Seineen.
Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni oli säätänyt, että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus.
Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.
Ja kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!
Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken puhkeaisi hirveä kamppailu.
Sellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.
Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.
Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta kansalliskokoukseen.