VIII
Beausire jälleen esillä
Elokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan Tuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli tosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse teosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden onnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.
Näiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra de
Beausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.
Lukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren Toussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden joukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle siitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.
Beausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä. Hän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes ensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.
Valtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän kuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen kuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei. Beausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten heikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä ollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat kadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin koristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.
Mutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen myssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa ja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä voittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun jälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä voittajalta.
Voittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan: "Kuolema aatelisille!" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta, aukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku aristokraatti ollut piiloutunut niihin.
Mutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla oli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle, joka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä tullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut, ja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut juhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä, nukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin äänensä sanomaan: