SIIRI. Mutta siitäkös syntyi kävelyretki! Vihdoinkin, kun olin nääntymäisilläni väsymyksestä, minä tein äkillisen päätöksen ja käännyin kotiin — laukussa kokonaista viisi kiloa syskon-makkaroita.
AGNES (syrjään). Olipa siinä kerrakseen! (Ääneen.) No, »lopussa kiitos seisoo».
SIIRI. Mutta kuinka hajamielinen minä olenkin! Tässä minä istun ja jaarituksillani aivan väsytän sinut.
AGNES. Päinvastoin! En ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni näin virkeäksi.
SIIRI. Voi, voi sitä Tuurea!
AGNES. Mitä pahaa hän on tehnyt?
SIIRI. Oo, hän lupasi tulla kotiin puolen tunnin perästä ja nyt hän on ollut poissa jo kokonaisen tunnin.
AGNES. Se on anteeksi antamatonta.
SIIRI. Ajatteles, jos hän on saanut esteen eikä lainkaan tapaisi sinua! Minun pitää lähettää häntä hakemaan. Suo anteeksi silmänräpäys. (Kiiruhtaa vasemmalle.)
AGNES (yksin). Nyt minulle on asia jo jokseenkin selvillä. Aivan niinkuin taulu, jonka äsken näin Ateneumin kokoelmissa. Tyttö oli viskannut kukkaisketjun pojan kaulaan ja molemmat juoksivat alas mäenrinnettä, jonka juurella turmio oli väijymässä. Poika kalpeana ja epäröiden, sillä hänen avoimet silmänsä näkivät vaaran; tyttö hymyilevänä, hurmaantuneena — ja sokeana, sillä ymmärtämätön käsi oli painanut kukkaisseppeleen hänen silmilleen. Hyvin ajateltu kuva, mutta kaikeksi onneksi voidaan muutamat saada pysäytetyksi puolitiessä. On kylliksi, että — — No, se ei kuulu tähän.