"Niinkuin tahdot, mutta ole vilpitön. Kuinka kova isku minua kohdanneekin, olen siihen alistuva nurkumatta. Mutta jos minun täytyy sinut menettää ikiajoiksi, niin älä anna minulle turhia toiveita, sillä, kautta Jumalan, en voi niitä kestää."
Hän kääntyi äkkiä minua kohti. "Puhu rakkaudestasi äläkä tuskastasi minulle."
"Ah, rakastan sinua enemmän kuin elämääni! Rakkauteni rinnalla on tuskani vain unelma. Tule kanssani maailman ääriin, missä voin elää ja kuolla sinun kauttasi!"
Näitä sanoja lausuessani astuin askelen häntä kohti. Hän kalpeni ja peräytyi. Hän koetti turhaan pakottaa hymyilyn tuskasta vääntyneille huulilleen. Nojautuen kirjelaatikkonsa yli, sanoi hän: "Silmänräpäys! Minun täytyy vielä polttaa muutamia papereitani." Hän näytti minulle kirjeet N:sta, repi ne rikki ja heitti tuleen. Sitten otti hän käsiinsä toisia papereita, jotka hän levitti pöydälle. Ne olivat kauppiaiden laskuja ja niiden joukossa oli muutamia, jotka eivät vielä olleet maksettuja. Tarkastellessaan niitä alkoi hän puhua vilkkaasti, posket punoittavina kuin kuumeessa. Hän pyysi minulta anteeksi vaiteliaisuuttaan ja käyttäytymistään Parisiin tultuamme. Hän osotti minua kohtaan enemmän hellyyttä ja luottamusta kuin koskaan ennen. Hän hykerteli nauraen käsiään ja ennusti mitä hauskinta matkaa. Hän oli pelkkää rakkautta tai oli ainakin olevinaan sitä. En voi sanoa, kuinka kärsin tuosta teeskennellystä ilosta; tuossa surussa, joka kielsi itsensä, oli syvempi tuska kuin mitä kyyneleet ja moitteet voivat tulkita. Olisin mieluummin nähnyt hänen olevan kylmän ja välinpitämättömän kuin tekevän tuolla tavoin väkivaltaa itselleen. Kaikki oli kuin parodiaa onnellisista hetkistämme. Sanat olivat samat, nainen oli sama ja hyväilyt olivat samat, mutta se mikä kaksi viikkoa sitten olisi saanut minut rakkaudesta juopumaan, se herätti tällä tavoin toistettuna vain kauhuani.
"Brigitte", sanoin äkkiä, "mikä on se salaisuus, jonka minulta kätket? Jos rakastat minua, miksi näyttelet tuota hirveää näytelmää?"
"Minä?" huudahti hän melkein loukkautuneena. "Mikä saa sinut uskomaan, että minä näyttelisin?"
"Mikä minut saa sitä uskomaan? Tunnusta minulle, rakkaani, että sinulla on kuolema sydämessäsi ja että kärsit hirvittäviä tuskia. Tässä on sylini, paina pääsi rintaani vasten ja itke. Silloin otan sinut ehkä mukaani, mutta en tuossa tilassa."
"Lähtekäämme, lähtekäämme!" toisteli hän vielä.
"Ei, kautta kuolemattoman sieluni, ei tällä hetkellä, ei niin kauan kuin joku valhe on meidän välillämme. Pidän enemmän tuskasta kuin tuollaisesta iloisuudesta."
Hän oli ääneti, hämillään siitä, etten antanut pettää itseäni kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta.