Ei liene maan pinnalla toista kolkkaa, missä ihmiset niin vakoilisivat toisiansa kuin Parisissa. Ei sentähden kulunut pitkää aikaa, ennenkuin tuttavani, jotka näkivät minut aina Desgenais'n seurassa, julistivat, että olin mitä hurjin elostelija. Maailman johdonmukaisuus on ihailtava: yhtä tyhmänä ja kokemattomana kuin se piti minua, kun rakastajattareni jätti minut, yhtä tunteettomana ja paatuneena piti se minua nyt. Sanottiinpa minulle suoraan, etten ollut koskaan rakastanut tuota naista, vaan olin vain teeskennellyt kaiken aikaa. Tällä kaikella tahdottiin minulle lausua ylistyssanoja — ja pahinta kaikessa oli, että olin niin säälittävän turhamainen, että tällainen puhe mairitteli minua.
Tein kaikkeni näyttääkseni niin väsähtäneeltä kuin suinkin, samalla aikaa kun sydämeni oli täynnä haluja ja hurjia mielikuvia. Sanoin, etten lainkaan välittänyt naisista, mutta aivoni loivat hulluja haaveita, jotka veivät todellisuudesta voiton. Ainoa huvini oli tehdä itseni luonnottomaksi. Minulle riitti, että joku ajatus oli erikoislaatuinen ja loukkasi yleisiä tapoja, jotta kohta antauduin sen esitaistelijaksi, vaikka sen kautta paljastui huonoimpia puolia luonteessani.
Pahin vikani oli että matkin kaikkea, joka näytti minusta harvinaiselta ja kun tahdoin olla alkuperäinen menin ylenmääräisiin liiallisuuksiin. Mikään ei ollut mieleeni, mitään en pitänyt edes sen arvoisena, että olisin kääntänyt silmiäni siihen. Siitä huolimatta väittelin asiani puolesta niin tulisesti, että ranskankielen sanat eivät tahtoneet minulle riittää, mutta niin pian kuin joku tuli minun puolelleni, laimeni intoni kokonaan. Se oli luonnollinen seuraus henkisestä tilastani, joka inhotti minua itseänikin ilman että kuitenkaan kykenin sitä muuttamaan.
Simigliante a quella 'nferma
Che non può trovar posa in su le piume,
Ma con dar voltà suo dolore scherma.
(Dante.)
Siten vaivasin mieltäni ja jouduin harhatieltä toiselle päästäkseni itseäni pakoon.
Mutta kun turhamaisuuteni tuli tyydytetyksi, kärsi sydämeni, niin että minussa oli alituisesti ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen nauroi toisen itkiessä. Hulluuteni tuotti minulle joskus aivan sietämättömiä tuskia, ja syvimmätkin suruni saivat minut nauramaan.
Oli kerran mies, joka kehui, ettei mikään maailmassa voinut herättää hänessä pelkoa. Hänen ystävänsä kätkivät hänen vuoteeseensa ihmisen luurangon ja piiloutuivat viereiseen huoneeseen kuullakseen mitä tapahtui, kun mies palasi kotiin. He eivät kuulleet mitään ääntä, mutta seuraavana aamuna, kun he astuivat miehen huoneeseen, tapasivat he hänet istumassa vuoteessa ja leikkimässä luukappaleilla. Hän oli menettänyt järkensä.
Minun tilani muistutti jossakin suhteessa tuon miehen tilaa. Mutta luupalat, joilla leikin, olivat rakkauteni sirpaleita, ainoita mitä minulle oli jäänyt.
Olisi kuitenkin väärin luulla, ettei elämässäni ollut myöskin hauskoja hetkiä. Desgenais'n ystävät olivat sivistyneitä nuoria miehiä, suuri osa heistä oli taiteilijoita. Vietimme usein yhdessä sangen hauskoja iltoja. Yksi joukostamme oli rakastunut kauniiseen laulajattareen ja tämä ilahdutti meitä tuoreella, surunvoittoisella äänellään. Kuuntelimme häntä istuen kehässä hänen ympärillään, silläaikaa kun katettu ruokapöytä odotti meitä. Usein sattui, että kun olimme asettuneet pöytään ja pullojen korkit olivat lentäneet auki, joku joukostamme tarttui johonkin Lamartinen teokseen ja luki siitä väräjävällä äänellä. Oli kuin kaikki muu olisi sellaisina hetkinä unohtunut. Tunnit kuluivat ja kun viimein aloimme juhlan, olimme todella hauskat nähdä, sillä emme puhuneet mitään, ja kyyneleet olivat nousseet silmiimme.