Desgenais, joka muutoin oli kylmin ja kuivin kaikista, oli tuollaisina hetkinä käsittämätön. Hän antautui niin välittömästi tunnelmiensa valtaan, että olisi voinut luulla häntä haltioituneeksi runoilijaksi. Tällaisten purkausten jälkeen valtasi hänet hillitön ilo, ja kun viini alkoi vaikuttaa, seurasi sitä hurja hävityksen halu. Olen nähnyt hänen hullujen ystäviensä keskellä heittävän tuolinsa suurella ryskeellä suljetun ikkunan läpi.
En voinut olla seuraamatta tuon omituisen miehen luonnetta. Hän oli minusta oudon, minulle tuntemattoman ihmislajin edustaja. Kun hän teki hullutuksiaan, oli syrjässä olevan mahdotonta tietää olivatko ne sairaan epätoivon tekoja vaiko hemmotellun lapsen oikkuja.
Juhlapäivinä saattoi hän joutua niin hermostuneen kiihoituksen tilaan, että hän käyttäytyi kuin koulupoika. Hän saattoi saada toiset naurusta kuolemaan. Hän taivutti minut eräänä päivänä lähtemään kanssaan hämärän tultua naamioituina ja omituisella tavalla puettuina, soittovehkeet kainalossa, kulkemaan katuja. Vaeltelimme siten kaiken yön ja pidimme melua. Kun huomasimme erään ajurin nukkuneen pukilleen, irroitimme hänen hevosensa valjaista. Teeskennellen tuloa tanssiaisista huusimme sen jälkeen ajurin luoksemme, mutta kun tämä herättyään kohotti ruoskansa, lähtivät hevoset yksin omia teitään jättäen ajurin yksin vaunuihin. Sitten lähdimme Champs-Élysées'lle. Kun Desgenais näki erään ajopelin lähestyvän, tekeytyi hän rosvoksi ja pakoitti ajurin astumaan alas sekä heittäytymään vatsalleen katuun. Olin kuolla nauruun. Sitten aukaisi hän vaunujen oven. Vaunuissa istui nuori mies naisensa kanssa, molemmat kauhusta liikkumattomina. Desgenais pyysi minua tekemään samoin kuin hänkin, avasin toisen vaunun oven ja senjälkeen aloimme hääriä ja kulkea edes takaisin ajopelien takana, niin että ihmispoloiset vaunujen sisässä luulivat joutuneensa kokonaisen rosvojoukon käsiin.
Uskon, että ihmiset, jotka sanovat, että eläminen maailman huvituksissa antaa hyödyllisiä kokemuksia, hämmästyisivät suuresti, jos heitä todella uskottaisiin. Maailma hyörii lukemattomina pieninä pyörteinä, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikki liikkuu siinä ryhmittäin kuin muuttolinnut. Saman kaupungin eri osat ovat luonteeltaan erilaiset, ja sille joka asuu Chaussée-d'Antinin varrella, on yhtä paljon oppimista Marais'sa kuin Lissabonissa. Kuitenkin tapaamme muutamia hahmoja samanlaisina kaikissa elämän oloissa: toivon, omantunnon, yleisen mielipiteen, ikävän, surun, ylpeyden ja kaiken joukossa ihmisen.
Vietimme niin, ystäväni ja minä, kuin joukko muuttolintuja, aikaamme kevääseen saakka, iloiten ja meluten.
Mutta nyt kysyy varmaan lukijani kesken kaiken, minkälaisia olivat naiset, joiden kanssa elimme. Olenhan puhunut hurjisteluistamme enkä ole maininnut mitään heistä.
Ah, te naisen nimeä kantaneet olennot, jotka kuin unikuvat olette liukuneet ohi epätodellisen unielämäni, mitä voin sanoa teistä? Voiko muistella sellaista, jonka yllä ei lepää pienintäkään toivon kajastusta. Onko olemassa mitään, joka oli muistossa mykempää kuin te, unohdetumpaa kuin te?
Jos minun täytyy puhua näistä naisista, tahdon valita heidän joukostaan kaksi esimerkkiä.
Kuvitelkaa nuorta ja kaunista ompelijatarta, kahdeksantoista vuotiasta, joka on täynnä elämänhalua. Hänellä on työnsä vieressä romaani, jossa ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta — itse hän ei taas tiedä mitään siveydestä. Hän ompelee päivät päästään ikkunan luona, jonka editse vaelsivat muinoin uskonnolliset kulkueet, mitkä poliisi kuitenkin on kieltänyt, ja joiden sijasta nyt kulkee saman viranomaisen luvalla kymmeniä ilotyttöjä. Mitä luulette, että hän näkee ikkunastaan illalla, kun hänen silmänsä ja kätensä ovat uupuneet päivän työstä ja kun hän luo katseensa lähestyvään yöhön? Puku, jonka hän on ommellut, hattu, jonka hän on tehnyt köyhin kunniallisin käsin hankkiakseen illallista kotiinsa, on julkisen naisen omaisuutta. Kymmeniä kertoja päivässä pysähtyvät vuokravaunut portin eteen ja sisään astuu nainen, jolla on numeronsa samalla tavalla kuin ajurilla, joka on hänet tuonut. Hän astuu ylpeän näköisenä sisään, koettelee ja kääntelee peilin edessä kymmenet kerrat ompelijattaren työtä, joka on tälle maksanut monen yön unet. Ompelijatar näkee naisen ottavan taskustaan kuusi kultakolikkoa eikä hän itse saa työstään enempää kuin yhden viikossa. Hän tarkastaa tuota naista kiireestä kantapäähän, tutkii hänen koristeitaan, seuraa häntä vaunuihin saakka. Mitä uskotte voivan tapahtua? Jonakin pimeänä yönä, kun ei ole työtä ja äiti on sairaana, aukaisee hän ovensa ja ojentaa kätensä jollekin ohikulkijalle.
Tällainen on tarina eräästä tytöstä, jonka olen tuntenut. Hän taisi vähän kaikkea, soittaa pianoa, laskea, piirustaa, vieläpä vähän historiaa ja kielioppiakin. Kuinka usein katselinkaan tuskallisella myötätunnolla tuollaista luonnon harjoitelmaa, jota maailma vielä oli typistellyt! Kuinka usein seurasinkaan yön hiljaisuudessa pienen sammuvan kipinän tuiketta ja koetin sytyttää tulen tuhan alla piilevään hiillokseen! Tytön pitkillä hiuksilla oli todella tuhan väri ja me kutsuimme häntä senvuoksi tuhkimoksi.