En ollut kyllin varakas voidakseni hankkia tytölle opettajia, mutta Desgenais tuli hänestä huvitetuksi ja antoi, minun neuvostani, hänen oppia uudelleen kaiken sen vähän minkä hän jo oli kerran oppinut. Mutta hän ei tehnyt mitään huomattavaa edistystä. Kun opettaja oli lähtenyt, pani hän kätensä ristiin ja istui liikkumatta tuntikausia katsellen ulos ikkunasta. Eräänä päivänä uhkasin lakata häntä avustamasta, jollei hän tehnyt työtä. Silloin meni hän sanaa sanomatta kirjansa ääreen, mutta pian sen jälkeen sain tietää, että hän oli kaikessa salaisuudessa hiipinyt ulos. Minne hän meni — Jumala yksin sen tietää. Ennenkuin hän jätti minut kokonaan, pyysin häntä ompelemaan minulle kukkaron. Olen säilyttänyt sitä huoneeni seinällä surullisena pyhäinjäännöksenä, katkerana muistona kaikesta, mikä tässä maailmassa muuttuu raunioiksi.
Tahdon kertoa toisenkin tapauksen.
Olimme koko päivän kestäneen väsyttävän seikkailu-elämän jälkeen kokoontuneet noin kymmenen aikaan illalla Desgenais'n luo. Kun saavuimme, oli orkesteri jo työssä ja sali oli täynnä vieraita.
Suurin osa naisista oli teatterityttöjä. He ovat tällaisiin tilaisuuksiin kuin luodut, ja sentähden myöskin varsin kysyttyjä.
Heti kun olin astunut saliin heittäydyin valssin pyörteihin. Olen aina rakastanut tuota tanssia. Se on rytmiltään jaloin ja esiintuo täydellisimmin kauniin naisen ja nuorukaisen liikkeiden sulon. Sen rinnalla ovat muut tanssit mauttomia keksintöjä, joiden tarkoitus on vain tarjota tanssiville tilaisuutta järjettömään keskusteluun. Mutta on kuin omistaisi sen naisen, jota pitää käsivarsissaan puolen tunnin ajan valssin pyörteissä; nainen vapisee ja antaa tahdottomana tanssittajansa viedä itseään, niin että mies tuntee olevansa samalla kertaa ikäänkuin suojelija ja väkivallan tekijä. On naisia, jotka antautuvat tanssiin niin kainon hekumallisesti, samalla kertaa niin hurjasti ja puhtaasti, ettei mies tiedä, mitä hänen omassa povessansa sillä hetkellä liikkuu; hän ei tiedä, onko pelko vai intohimo hänessä ylinnä, tuleeko hän itse voitetuksi vai taittuuko nainen, joka on hänen käsissään, kuin ruoko myrskyssä. Saksa on valssin kotimaa ja sieltä kuvittelee myöskin rakkauden olevan peräisin.
Pidin käsivarsillani loistavaa italialaista tanssijatarta, joka oli tullut Parisiin karnevaali-ajaksi. Hän oli puettuna bakkantiksi; hänen pukunsa oli pantterin taljasta. En ole koskaan nähnyt mitään niin hekumallisen kaunista kuin hän. Hän oli pitkä ja solakka ja tanssiessaan teki hän liikkeidensä nopeudesta huolimatta sen vaikutuksen kuin hän olisi antanut laahata itseään eteenpäin. Näytti siltä kuin hän olisi kokonaan väsyttänyt viejäänsä, ja kuitenkin kiiti hän eteenpäin kuin lumottu.
Povellaan oli hänellä suuri kukkavihko, jonka tuoksu tahtomattani huumasi minut. Pienimmästäkin käsivarteni kosketuksesta tunsin hänen ruumiinsa taipuvan kuin intialaisen liaanin, pehmeänä ja notkeana. Tuntui kuin hän olisi ympäröinyt minut kuin tuoksuava silkkiharso. Joka käännöksessä kilahti hänen metallinen vyönsä. Hänen liikkeensä olivat niin ylimaalliset, että saatoin uskoa näkeväni tähden tai hengettären, joka hymyillen kiiteli tietään. Oli kuin suloinen ja hekumallinen valssisävel olisi virrannut hänen huuliltaan. Pää oli lukemattomine tuuheine mustine palmikoineen takakenossa, ikäänkuin hänen kaulansa olisi ollut liian hento kantamaan sen painoa.
Kun valssi oli loppunut, heittäysin nojatuoliin pienen huoneen perällä. Sydämeni löi kiivaasti, olin kokonaan suunniltani. "Jumalani!" puhelin itsekseni, "onko tämä mahdollista? Oi sinä kaunis hirviö, sinä loistava käärme! Oi sinä kiemurteleva ja aaltoileva hienoine pilkullisine ihoinesi! Kuinka onkaan sukulaisesi opettanut sinua kiemurtelemaan ympäri elämän puun, omena huulilla. Melusina, Melusina! Miesten sydämet huutavat luoksesi. Sen sinä tiedät hyvin, lumoojatar, joka kuljet tietäsi täynnä salaista hiipivää kaipuuta. Sinä tiedät, että meidän kohtalomme on menehtyä, kun tulemme läheisyyteesi. Sinä tiedät, että mies voi kuolla hymystäsi, kukkiesi tuoksusta, jäsentesi kosketuksesta. Sentähden liikut hymyillen, povi täynnä kukkia, sentähden nojaat niin pehmeästi kädelläsi olkaamme. Jumalani! Mitä tahdot meistä?"
Professori Halle on kerran väittänyt, että nainen on ihmiskunnan hermosto, mies sen lihasto. Humboldt, vakava oppinut, väitti, että näkymätön ilmakehä ympäröi ihmisen hermostoa. Onpa ollut uneksijoita, sellaisia kuin Spallanzani, jotka ovat aavistelleet luonnossa kuudennen aistin olemassaolon — mutta on tarpeetonta puhua heistä; luonto, joka on meidät synnyttänyt maailmaan, joka leikkii kanssamme ja joka kerran lopettaa päivämme on kyllin salaperäinen, jottei meidän ole syytä itse lisätä pimeyttä, joka meidät ympäröi. Mutta kuka mies, joka voi sanoa eläneensä, voi kieltää naisen mahdin? Kuka voi väittää, ettei hän ole lakattuaan tanssimasta kauniin naisen kanssa, tuntenut käsiensä vapisevan? Kuka voi väittää, ettei hän koskaan ole tuntenut sitä salaperäistä vaikutusta, joka virtaa naisesta tanssisalissa, soiton kaikuessa, lämpimässä, joka saa kattokruunut loistamaan himmeämmin, salaperäistä mahtia, joka sähköttää naisen itsensä ja ympäröi hänet kuin aloen tuoksu heiluvasta suitsutusastiasta.
Minut valtasi syvä hämmästys. Tiesin vanhastaan, että rakastumisen ensi innossa ihmeellinen sädekehä ympäröi rakastettua olentoa. Mutta uutta oli minulle, että naisen kauneus, jotkut kukat ja kirjava petoeläimen talja saivat aikaan sellaisen sydämentykytyksen ja kiihkon. Tuo nainen oli hurmannut minut omituisella tavallaan vääntää vartaloaan, minkä hän varmaan oli oppinut joltakin sirkusratsastajattarelta, käsivartensa kauniilla ääriviivoilla — ja tämä kaikki oli tapahtunut siitä huolimatta, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tai edes näyttänyt minuun kiinnittäneen mitään huomiota. Minkälainen olikaan kaaos, kun nainen luotiin jo seitsemäntenä päivänä?