En kuitenkaan tuntenut rakkautta. Voisin ehkä nimittää tunnettani janoksi. Ensimäisen kerran elämässäni tunsin sisässäni väräjävän kielen, joka oli vieras sydämelleni. Tuon kauniin petoeläimen näky sai toisen pedon sisässäni hereille. Tunsin hyvin, etten olisi voinut sanoa tuolle naiselle, että rakastin häntä, että hän miellytti minua tai edes että pidin häntä kauniina. Tunsin itsessäni vain halun painaa huuleni hänen huuliaan vasten ja sanoa: "Kiedo ympärilleni tahdottomat käsivartesi, nojaa rintaani vasten raskas pääsi, paina lempeä hymysi huuliani vasten." Ruumiini rakasti häntä, hänen kauneutensa hurmasi minut kuin viini.
Desgenais kulki ohitseni ja kysyi, mitä minä haudoin mielessäni. "Kuka on hän?" kysyin minä puolestani. "Kuka? Ketä tarkoitat?" vastasi Desgenais.
Tartuin häntä käsipuoleen ja vein hänet saliin. Italiatar näki meidän tulevan ja hymyili. Astuin askeleen taaksepäin. "Ahaa", huudahti Desgenais, "sinä olet tanssinut Marcon kanssa? Tarkoitat luonnollisesti häntä!"
"Kuka on Marco?" kysyin.
"Tuo väsähtänyt olento, joka hymyilee tuolla. Pidätkö hänestä?"
"En. Olen vain tanssinut hänen kanssaan ja tahdoin tietää hänen nimensä. Muutoin ei hän miellytä minua."
Häpesin paljastaa tunteitani, mutta kohta kun Desgenais oli lähtenyt, kiiruhdin hänen jälkeensä.
"Sinä olet nopea", sanoi hän minulle hymyillen, "Marco ei olekaan aivan tavallinen tyttö. Häntä ylläpitää herra X., joka on lähettiläänä Milanossa. Eräs hänen ystävistään on tuonut Marcon tänne. Mutta luota minuun, emme salli sinun kuolla ikävään. Taivutan hänet jäämään illallisille."
Tämän sanottuaan lähti hän luotani ja suureksi levottomuudekseni näin hänen suuntaavan askeleensa suoraan Marcoa kohti. Seurasin heitä silmilläni, kunnes he katosivat väentungokseen.
"Onko tämä siis totta", puhelin itsekseni. "Ja yhdessä silmänräpäyksessä! Häntäkö siis olen rakastava. En, en — vain intohimoni ovat herätetyt, sydämeni on levossa."