Koetin tällä tavoin rauhoittaa mieltäni. Samassa löi Desgenais olkaani, sanoen: "Menemme pian illallispöytään. Sinä tarjoat käsivartesi Marcolle. Hän tietää miellyttäneensä sinua ja se on sovittu."
"Kuules", sanoin hänelle, "en tiedä, miten minun on. Minä muistutan ontuvaa Vulcanusta, joka savuttuneine partoineen peittää luolassaan Venuksen suudelmilla. Hän on kiinnittänyt peloittavat silmänsä kauniiseen saaliiseensa — hän näkee edessään olevassa naisessa kaiken mitä hän omistaa. Hän on nauravinaan ilosta, hän on vapisevinaan onnesta, mutta koko ajan muistelee hän isäänsä Jupiteria, joka asuu ylhäällä taivaassa."
Desgenais katsahti minuun vastaamatta, pisti käsivartensa kainalooni ja vei minut mukanaan. "Olen väsynyt", sanoi hän, "olen kyllästynyt tähän meluun. Menkäämme syömään, ehkä se saa mielialamme nousemaan."
Illallinen oli loistava, mutta en voinut kajota ruokiin. Huuleni olivat kuivat. "Mikä teidän on?" kysyi Marco. En vastannut mitään, istuin mykkänä kuin kuvapatsas ja katselin häntä kiireestä kantapäähän.
Hän alkoi hymyillä. Myöskin Desgenais, joka seurasi meitä kaukaa, hymyili. Marcon edessä oli suuri kristallimaljakko, jonka tuhansiin särmiin kattokruunujen valo taittui kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän ojensi välinpitämättömällä tavallaan kätensä ja täytti maljakon ääriään myöten kultaisella Cypron viinillä, idän huumaavalla rypälemehulla, joka kerran myöhemmin, Lidon autioilla rannoilla, oli tuntuva minusta niin karvaalta. "Juokaa", sanoi hän ojentaen minulle maljakon, "per voi, bambino mio".
"Sinun terveydeksesi ja minun", vastasin ojentaen puolestani hänelle maljakon. Hän kostutti hiukan huuliaan, mutta minä tyhjensin maljan omituisella surumielellä, jonka hän varmaan luki silmistäni.
"Onko viini pahaa?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasin minä.
"Onko teillä päänsärkyä?"
"Ei ole."