— Ensinnäkin, lapseni, voitte tietää minun syntyneen Brestissä; isäni palvellessa kaartissa jouduin ikäänkuin rykmentin lapseksi ja ansaitsin yhdeksännestä ikävuodestani saakka puolet määrätystä palkka- ja ruoka-osuudesta. Mutta koska rakastin merta, niin eräänä kauniina yönä ollessani lomalla Brestissä piilouduin Intiaan lähtevän kauppalaivan lastiruumaan, minua ei huomattu ennenkuin aavalla merellä, ja kapteeni teki minusta mieluummin laivapojan kuin viskasi minut mereen. Vallankumouksen alkaessa olin urani uurtanut ja tullut vuorostani pienen, verrattain kunnollisen kauppalaivan kapteeniksi kynnettyäni merta neljätoista vuotta. Koska kuninkaallinen laivasto yht'äkkiä oli karistunut putipuhtaaksi upseereista, otettiin palvelukseen kauppalaivaston kapteeneita. Olin harjottanut hieman merirosvon ammattia, josta saatan myöhemmin kertoa: minulle annettiin Marat-nimisen sota-aluksen johto.
Fructidor-kuun 28 päivänä 1797 sain määräyksen valmistautua purjehtimaan Cayenneen. Minun tuli viedä sinne kuusikymmentä sotilasta ja eräs maanpakolainen, joka oli jäänyt niistä sadastayhdeksästäkymmenestäkolmesta, jotka la Decade-niminen fregatti muutamia päiviä sitten oli saanut kuljetettavakseen. Minun oli käsketty kohdella tuota henkilöä hyvin, ja direktorihallitukselta saamani ensimäisen kirjeen sisällä oli toinen, neljällä punaisella sinetillä sulettu, joista yksi oli keskessä ja suunnattoman suuri. Minut oli kielletty avaamasta tuota kirjettä ennen ensimäistä pohjoista leveys- ja kahdettakymmenettäseitsemättä pituusastetta, jotka ovat noin päiväntasaajan seutuvilla.
Tuo suuri kirje oli ihmeellisen näköinen. Se oli pitkä ja niin huolellisesti sulettu, etten kulmakohdistakaan päässyt sinne kurkistamaan; en myöskään kuoren läpi saattanut mitään lukea. En ole taikauskoinen, mutta kirje pelotti minua. Vein sen huoneeseeni pienen vuoteeni viereisellä seinällä riippuvan englantilaisen seinäkellon lasin taakse. Se vuode oli oikea merimiehen vuode — tiedättehän ne. Mutta mitä puhunkaan: te olette korkeintaan kuusitoistavuotias, ettekä ole voinut sellaista nähdä.
Vähääkään liioittelematta voi sanoa, että kuningattaren huone tuskin lienee yhtä täydellisesti varustettu kuin merimiehen. Joka esineellä on oma pikku paikkansa ja naulansa. Ei mikään heilu. Laiva saattaa keinua niin paljon kuin tahtoo, minkään sen vuoksi joutumatta epäkuntoon. Huonekalut ovat vartavasten laivan ja sen huoneen muodon mukaan tehtyjä, johon ne aijotaan sijottaa. Vuoteenani oli arkku. Kun sen avasi, saattoi siellä nukkua; suljettuna se kävi sohvasta, ja minä polttelin siinä piippuani. Joskus käytin sitä pöytänäkin, silloin istuttiin huoneessa olevalla kahdella pienellä tynnyrillä. Hyttini seinät olivat silatut ja kiilloitetut kuin mahonkipuu ja se hohti kuin korukapine: se kelpasi vaikka kuvastimeksi! Ah! Se vasta soma pikku huone! Olipa alukseni maksanutkin sievosia summia. Siellä huviteltiin usein kelpolailla, ja tällä kertaa alkoi matka sangen hupaisasti, jos ei… mutta älkäämme kiirehtikö.
Meillä oli mainio luoteistuuli; olin juuri asettamassa puheenaollutta kirjettä seinäkelloni lasin alle, kun maanpakolainen astui huoneeseen, käsi kädessä pienen, suloisen, noin seitsentoistavuotisen tyttösen kanssa. Itse hän sanoi olevansa yhdeksäntoista; kaunis poika, vaikkakin hieman liian kalpea ja vaalea mieheksi. Hän oli kuitenkin mies, joka toden tullessa osotti miehen mieltä paremmin kuin monet vanhemmat: sen saatte nähdä. Hän piti kädestä pikku vaimoansa, joka oli raikas ja iloinen kuin lapsi. He olivat kuin kaksi tunturikyyhkystä. Minun oli heitä hauska katsella. Sanoin heille:
— Oikein lapseni, te tulette tervehtimään vanhaa kapteenia; siinä teette varsin kauniisti. Minä vien teidät hieman pitkälle matkalle, mutta sen parempi on meillä tilaisuus tutustua toisiimme. Olen pahoillani esiintyessäni rouvalle ilman takkia, mutta olen yrittänyt naulata tätä suurta kirje-pahusta tuonne ylös. Kenties te tahtoisitte minua vähän auttaa?
Tietysti nuo hyvät ihmiset tahtoivat! Pieni aviomies otti vasaran, pikku vaimo naulat ja he ojensivat niitä minulle pyyntöni mukaan; ja pikku rouva komensi minua: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! yhtenään nauraen, sillä koneen jyskytys sai kelloni heilumaan. Kuulen vielä hänen hennon äänensä: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! Hän teki minusta pilaa. — Vuottakaa, te pikku ilkimys, — varotin minä. — Minäpä käsken miehenne torua teitä. — Siinä silmänräpäyksessä hän oli miehensä kaulassa ja suuteli häntä. He olivat toden totta ihastuttavia, ja tuttavuus oli tehty. Meistä tuli pian hyvät ystävät.
Matka oli suotuisa. Ilma suosikin minua tavallisesti. Kun en laivallani ollut koskaan nähnyt muuta kuin ahavoituneita mustuneita kasvoja, kutsuin pienet lemmikkini joka päivä pöytääni. Se virkisti minua. Syötyämme kalaa ja keksiä, pikku vaimo ja hänen miehensä jäivät katselemaan toisiaan ikäänkuin eivät olisi koskaan ennen toinen toistaan nähneet. Silloin nauroin sydämellisesti ja tein heistä pilaa. Hekin nauroivat kanssani. Tekin olisitte nauranut nähdessänne meidät ja pitänyt meitä mielettöminä, jos ette olisi tietänyt, mikä meidän oli. Oli toden totta hupaisaa nähdä heidän sillä tavalla rakastavan toinen toistaan! He viihtyivät hyvin kaikkialla; he pitivät hyvänä kaikkea, mitä heille annettiin ja tyytyivät samaan ruokaan kuin mekin. Heidän syödessään päivällistä kanssani, nautin itse arvoani ylläpitääkseni pienen lasillisen ruotsalaista paloviinaa. He nukkuivat riippumatossa, ja laiva keinutti heitä kuin näitä kahta päärynää nenäliinassani. — He olivat reippaita ja tyytyväisiä. Menettelin kuten tekin, en kysynyt mitään. Mitä tarvitsi minun, veden viilettäjän, tietää heidän nimeään ja asioitaan? Vein heidät meren toiselle puolen kuin kaksi paratiisin lintua.
Kuukauden kuluttua pidin heitä omina lapsinani. Joka päivä kutsuessani heitä, kävivät he istumaan luokseni. Nuori mies kirjotti pöydälläni, se tahtoo sanoa vuoteellani; ja kun halusin, auttoi hän minua merkitsemään matkaa: hän osasi sen ennen pitkää tehdä yhtä hyvin kuin minäkin; olin siitä silloin tällöin sangen ihmeissäni. Nuori vaimo istui tavallisesti pienellä tynnyrillä neulomuksineen.
Eräänä päivänä heidän tapansa mukaan istuessaan luonani, sanoin heille: