— Tiedättekö, pienet ystäväni, että me muodostamme tässä varsin soman perhekuvan. En tahdo kysyä teiltä mitään, mutta luultavasti ei teillä ole liiemmäksi rahoja ja te olette molemmat aivan liian hentoja ja hienoja kuokkimaan ja raatamaan otsanne hiessä kuten tavalliset maanpakolaiset Cayennessa. Kautta kunniani — se on paha paikka, sanon teille. Mutta minä, jonka vanha nahka on tottunutta ja auringon parkitsemaa, eläisin siellä herroiksi. Jos te, kuten minusta näyttää — en kuitenkaan tahdo mitään kysyä — tuntisitte hitusenkaan ystävyyttä minua kohtaan, luopuisin sangen mielelläni vanhasta aluksestani, joka ei nykyään ole puukengänkään arvoinen ja asettuisin asumaan kanssanne, jos se teitä miellyttäisi. Minulla ei ole muuta perhettä kuin koira; sekin ikävystyttää minua; teistä olisi minulle seuraa. Auttaisin teitä monessa asiassa; olen salakuljetuksella hankkinut kohtalaisen omaisuuden, jolla eläisimme ja jonka jättäisin teille kerran ummistaessani silmäni, kuten niin kauniisti sanotaan.
He jäivät hämmästyneinä tuijottamaan toinen toisiinsa, näyttäen siltä kuin eivät olisi uskoneet minun puhuneen totta; sitten pikku rouva heittäytyi tapansa mukaan miehensä kaulaan ja istahti hänen polvelleen itkien ja punaisena. Nuori mies sulki hänet kiihkeästi syliinsä, ja minä näin hänenkin silmissään kyyneleitä; hän ojensi minulle kätensä käyden tavallista kalpeammaksi. Hänen vaimonsa puhui hänelle hiljaisella äänellä, ja hänen suuret, vaaleat hiuksensa olivat valahtaneet hartioille; hänen niskaan solmittu hiussykerönsä oli kierähtänyt auki yhtä äkisti kuin kasattu ankkuriköysi, sillä hän oli vilkasliikkeinen kuin kala vedessä: olisitte nähnyt ne hiukset! Ne olivat kuin kultaa. Kun he yhä jatkoivat kuiskailuaan, nuoren miehen tuon tuostakin suudellessa itkevän vaimonsa otsaa, kävin hieman kärsimättömäksi:
— No mikä nyt — mikä teitä vaivaa? — kysyin vihdoin.
— Mutta… mutta… kapteeni, te olette hyvin hyvä, virkkoi nuori mies; mutta ettehän te… ette te saata elää maanpakolaisten kanssa ja… Hän loi silmänsä maahan.
— En tiedä, vastasin, mitä olette tehneet joutuaksenne maanpakoon, mutta kenties kerrotte sen minulle jonakin päivänä, tai olette kertomatta, aivan kuten itse tahdotte. Mutta te ette näytä sellaisilta, joilla on paha omatunto, ja olenpa varma, että minä eläissäni olen tehnyt yhtä ja toista enemmän kuin te, pienet, viattomat raukat. Mutta kautta kunniani — niinkauvan kun olette minun vartioitavinani, en teitä laske käsistäni, sellaista ei maksa vaivaa luulotella; katkoisin vaikka kaulanne kuten kahden kyyhkysen, jos siksi tulisi. Mutta luovuttuani kerran olkalapuista, en enää välitä amiraalista enkä mistään.
— Mutta — hän vastasi pudistaen surullisesti ruskeata, joskin sen ajan tavan mukaan hieman puuteroitua päätänsä — minä luulen, että teidän on vaarallista osottaa tuntevanne meidät. Me nauramme, koska olemme nuoria; me olemme onnellisia, koska rakastamme toinen toistamme; mutta minulla on synkkiä hetkiä ajatellessani tulevaisuutta enkä tiedä, millaiseksi Laure-raukkani kohtalo muodostuu.
Hän painoi uudelleen nuoren vaimonsa pään rintaansa vastaan:
— Näinhän minun oli vastattava kapteenille; olisithan sinäkin sanonut samaa, lapseni?
Otin piippuni ja nousin ylös, sillä silmäni alkoivat tuntua hieman kosteilta eikä sellainen sopinut minulle.
— Sittenpähän nähdään, sittenpähän nähdään, — minä rauhotin heitä, kyllä asiat aikaa myöten selviävät. Jos tupakansavu kiusaa rouvaa, täytyy hänen poistua.