Hän nousi ylös kasvot kuumina ja kyyneleistä kosteina aivankuin lapsella, joka on saanut nuhteita.
— Ette te tavallisesti sellaista ajattele, sanoi hän minulle, katsellen seinäkelloani; entä kirje!
Jouduin omituisen tunteen valtaan. Tunsin aivankuin tuskaa hiusjuurissani hänen sanoessaan minulle tämän.
— Jumaliste! huudahdin. Sitä en ole enää ajatellut! Siinäpä soma juttu! Jos olisimme sivuuttaneet ensimäisen asteen pohjoista leveyttä, ei minulla olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen. — Olipa onni, että lapsonen tuossa muistutti minulle kirje-pahusta!
Minä katsahdin nopeasti merikarttaani ja huomatessani, että meillä vielä oli noin viikon verran aikaa, rauhottui pääni, mutta ei suinkaan sydämeni, minun itsenikään tietämättä syytä siihen.
— Hallituksen kanssa ei ole leikkimistä kun on kysymys tottelemisesta, sanoin minä. Mutta vielä ei ole hätää. Aika on vierähtänyt niin nopeasti, että en ole huomannutkaan.
Ja sitten, hyvä herra, jäimme kaikki kolme nenät ilmassa tuijottamaan kirjettä aivankuin olisi se alkanut puhua meille. Erikoisesti pisti silmääni, kuinka ikkuna-aukosta sisääntunkeva aurinko valaisi seinäkellon lasia saaden suuren punaisen sinetin ja molemmat pienet näyttämään tulen keskellä olevien kasvojen piirteiltä.
— Sen silmät melkein tahtovat päästä ulos, sanoin laskeakseni leikkiä heidän kanssaan.
— Oi, ystäväni, vastasi nuori vaimo, ne näyttävät veripilkuilta.
— Mitä vielä, sanoi hänen miehensä, tarttuen hänen käsivarteensa, sinä erehdyt, Laure; sehän on kuin viaton pelikortti. Käy mieluummin lepäämään; miksi tuo kirje pyörii ajatuksissasi?