He pakenivat kuin pahan painajaisen takaa-ajamina ja nousivat kannelle. Minä jäin yksin suuren kirjeen kanssa, ja muistan vielä, kuinka piippua poltellessani tuijotin siihen taukoamatta aivankuin sen punaiset silmät olisivat lumonneet minut kuin käärmeen silmät. Sen suuret, valjut kasvot ja sen kolmas sinetti, joka oli suurempi kuin molemmat silmät, ja ammottava ja irvistävä kuin suden kita, saivat minut huonolle tuulelle; minä otin takkini ja käärin sen kellon ympärille päästäkseni näkemästä sekä kelloa että ilkeätä kirjettä.
Lähdin kannelle lopettamaan piipullistani; jäin sinne yöhön saakka. Olimme silloin Cap Vertin saarien kohdalla. Marat kulki rauhallisesti hyvässä tuulessa yhdeksän solmuväliänsä. Yö oli kaunein, jonka eläissäni olen nähnyt tropiikin tienoilla. Kuu nousi taivaanrannalle suurena kuin aurinko; meri jakoi sen kahtia, välkkyen kuin pienien timanttien peittämä lumikenttä. Katselin sitä piippua poltellen penkiltäni. Vahdissa oleva upseeri ja merimiehet eivät puhuneet sanaakaan, katselivat vain kuten minäkin laivan varjoa vedessä. Äänettömyys tuotti minulle nautintoa. Rakastan hiljaisuutta ja järjestystä. Olin kieltänyt kaiken meluamisen ja tulen pitämisen öiseen aikaan. Huomasin kuitenkin pienen punaisen valojuovan melkein jalkojeni vieressä. Olisin muussa tapauksessa heti suuttunut, mutta koska se tuli pienten maanpakolaisystävieni luota, tahdoin ennen suuttumustani saada selville, mitä siellä oli tekeillä. Minun ei tarvinnut kuin kumartua nähdäkseni suuresta luukusta pieneen huoneeseen, ja minä katselin.
Nuori vaimo oli polvillaan ja luki rukouksiaan. Pieni lamppu valaisi häntä. Hän oli yöpuvussaan; paikaltani ylhäältä saatoin nähdä hänen paljaat olkapäänsä, hänen pienet, paljaat jalkansa ja hänen runsaat, vaaleat, hajallaan olevat hiuksensa. Aioin poistua, mutta sitten ajattelin: viisi vanhasta sotilaasta, mitä se tekee, ja minä jäin katselemaan.
Hänen miehensä istui matkalaukulla pää käsien varassa katsellen rukoilevaa. Nuori vaimo kohotti päätään ylöspäin taivasta kohti, ja minä näin, että hänen suuret siniset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä kuin Magdaleenan. Hänen rukoillessaan mies hiljaa otti käsiinsä hänen pitkien hiustensa latvan ja suuteli sitä ääneti. Lopetettuaan rukouksensa hän teki ristinmerkin hymyillen kuin lähdössä paratiisiin. Näin miehenkin tekevän ristinmerkin, mutta ikäänkuin hämillään. Itse asiassa se onkin miehelle hieman omituista.
Pienokainen nousi ylös, suuteli miestään ja ojentautui ensimäisenä riippumattoonsa, jonne mies hänet nosti kuin lapsen kehtoonsa. Oli tukahuttavan kuuma. Mielihyvällä tunsi hän, kuinka laivan keinunta tuuditti häntä. Hän näytti jo alkavan nukkua. Hänen pienet valkeat jalkansa olivat päällekkäin samalla tasolla kuin pääkin, ja pitkä valkea yöpaita verhosi koko ruumiin. Kautta kunniani hän oli suloinen!
— Ystäväni, hän sanoi puoli-unissaan, tiedätkö, että on hyvin myöhäinen.
Mies piti yhä otsaansa käsien varassa vastaamatta hänelle sanaakaan. Se huolestutti hieman pienokaista, ja hän pisti kauniin päänsä riippumatosta niinkuin lintu pesästään ja katseli miestään suu puoliavoimena uskaltamatta puhua sen enempää.
Vihdoin sanoi mies:
— Voi, rakas Laure, en voi olla tulematta surulliseksi mikäli lähestymme Amerikkaa, en tiedä miksi, mutta minusta tuntuu siltä, että laivamatka on ollut elämämme onnellisin aika.
— Niinpä minustakin, sanoi hän, en tahtoisi koskaan tulla perille.