Mies katseli häntä kädet ristissä sanoin kuvaamattomalla hellyydellä.
— Ja kuitenkin, rakkaani, itket aina rukoillessasi, sanoi mies; se huolestuttaa minua, koska kyllä tiedän, keitä ajattelet ja minä luulen sinun katuvan sitä, mitä olet tehnyt.
— Minäkö katuisin, sanoi hän tuskaisin ilmein, minäkö katuisin sitä, että seurasin sinua, ystäväni. Luuletko, että en rakasta sinua, vaikka olen ollut niin vähän aikaa omasi. Eikö seitsentoista vuotiaana jo ole nainen, joka tietää velvollisuutensa. Sanoivathan äitini ja sisarenikin minun velvollisuuteni olevan seurata sinua Guianaan. Sanoivathan he, etten siinä tehnyt mitään ihmeellistä. Kummastelen vain, että se sinua liikuttaa, ystäväni; sehän on luonnollista. Ja senvuoksi en ymmärrä, kuinka sinä voit luulla minun katuvan, nyt kun olen sinun kanssasi ollakseni apunasi elämässä ja kuolemassa.
Hän sanoi kaiken tämän niin vienolla äänellä, että olisi luullut sen olevan musiikkia. Olin siitä aivan liikutettu ja sanoin itsekseni:
Siinäpä vasta hyvä pikku vaimo!
Nuori mies alkoi vaikeroida tehden tuskaisia liikkeitä ja suuteli kaunista kättä ja paljasta käsivartta, jonka nuori vaimo ojensi häntä kohti.
— Laure, pikku Laure, sanoi hän, en voi antaa itselleni anteeksi ajatellessani, että jos olisimme neljä päivää viivyttäneet häitämme, minut olisi vangittu yksin, ja olisin nyt yksin matkalla.
Silloin ihastuttava pienokainen ojensi riippumatosta molemmat olkapäähän saakka paljaat käsivartensa ja hyväili hänen otsaansa, tukkaansa ja silmiänsä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ikäänkuin vetääkseen sen luokseen ja kätkeäkseen rintaansa vasten. Hän hymyili kuin lapsi, leperrellen hänelle tuhansia pikku asioita tavalla, jonka vertaista en ole koskaan kuullut, ja sulki hänen suunsa sormillaan puhuakseen ihan yksin. Puhuessaan hän leikitteli pitkillä hiuksillaan ja oli niillä kuivaavinaan hänen silmiään:
— Eikö ole paljoa parempi, että mukanasi on vaimo, joka rakastaa sinua, niinhän, ystäväni? Minä puolestani menen hyvin mielelläni Cayenneen; saan nähdä villi-ihmisiä ja kookospalmuja kuten Paul ja Virginia — niinhän? Kumpikin me istutamme oman puumme. Saammepa nähdä, kumpi meistä on parempi puutarhuri. Rakennamme pienen mökin meitä kahta varten. Minä teen työtä koko päivän ja koko yön, jos tahdot. Minä olen voimakas, katsohan vain käsivarsiani; — voisinhan melkein nostaa sinut. Älä naura, minä olen sangen näppärä ompelemaan korutöitä. Onhan siellä toki kaupunkeja, joissa tarvitaan koruompelijoita. Minä annan myös piirustus- ja soittotunteja, jos niiksi tulee, ja jos siellä osataan lukea, niin sinä se kirjotat.
Muistan vielä, kuinka poika-parka joutui sellaisen epätoivon valtaan, että hän oikein huutamalla sanoi: