vastaa morsian nuorukaisille, jotka hänelle laulavat "eroavan neitosen" lohdutuslaulua "dshar-dsharia", viitaten "varsojen leikillä" lapsuutensa ensimmäisen rakkauden aikaan.
Hevospäillä lausutaan niiden omistajain rikkaus, hevosissa lasketaan ja maksetaan lunnaat morsiamesta; sadan tamman arvoiseksi katsotaan neitoa, joka pannaan voittopalkinnoksi paraimmalle kilparatsastajalle; hevosia lahjoitetaan toinen toiselleen, hevosilla sovitetaan kuoliaaksi iskeminen tai murha, jäsenten murtuminen taistelussa tai silmän puhkaseminen, rikokset ja loukkaukset; sata hevosta vapauttaa kirouksesta miehen tappajan tai murhaajan, viisikymmentä naisen ja kolmekymmentä lapsen murhaajan; hevosissa maksetaan sakko, jota heimolaiset vaativat jonkun ruumiin ja omaisuuden vahingoittamisesta; hevosen tähden rupeaa arvokaskin mies varkaaksi. Hevonen kantaa rakastajaa rakastetun, sulhoa morsiamen luo, sankaria taisteluun, vainajan satulaa ja vaatteita leiripaikasta toiseen; hevonen kantaa miestä ja naista, vanhusta kuten lastakin, joka on sen satulaan sidottu kiinni, tai nuorta ratsastajaa, joka ensi kertaa istuu omin neuvoin satulassa. Hevosen arvon mukaan arvostelee rikas mies laumojansa; hevosetta on kirgiisi sama kuin meillä koditon mies; hevosetta pitää hän itseään kaikkein köyhimpänä olentona auringon alla.
Kirgiisi on tarkkaan tutkinut hevosen elintavat, tuntee kaikki sen tottumukset, sen hyvät ja pahat puolet, sen hyveet ja paheet, tietää, mikä sitä hyödyttää, mikä vahingoittaa, vaatii siltä välistä ihan uskomattomiakin, mutta ei pakotta koskaan rasita sitä yli voimain; ei tosin kohtele sitä arabialaisen hellyydellä, mutta ei myöskään muiden kansain raakuudella. Tosin kirgiisit eivät tiedä mitään sellaisesta tämän jalon eläimen järkevästä jalostuksesta, kuin arabialaiset ja persialaiset, saksalaiset ja englantilaiset harjoittavat, vaan kuitenkin kirgiisikin pitää, yhä huolta mieluisten lajien jalostuttamisesta siten, että päästää vain paraita oreita tammojen seuraan, vaan salvaa muut. Valitettavasti hän valitessaan siitosoreita katsoo yksinomaan niiden muotoa eikä yhtään niiden väriä, ja siitä on tullutkin paljo oikein rumia, väriltään säännöttömiä ja epätasaisia hevosia. Hevosen opettaminen on täällä hyvin vaillinainen, sillä vaeltelevalla kirgiisipaimenella on liian paljo hevosia, hänen ehtiäkseen niitä koulita.
Meidänkin täytyy sanoa kirgiisin hevosta miellyttäväksi olennoksi, vaikka se ei kaikin puolin tyydytäkään meidän kauneusvaatimuksiamme. Se on enintään keskikokoinen, solakkarakenteinen eläin, jolla on pää, vaikka ei ruma, vähän suurehko, kuonosta kapeahko ja juuresta alaleuan ulkonevain haarakkeiden tähden paksuhko, kaula voimakas, keskipituinen, ruumis pitkän solakka, jäsenet hienot ja karva pehmeä. Silmät ovat suuret ja tuliset, korvat pikemmin suuret kuin pienet, mutta sopivan muotoiset. Harja ja häntä ovat hienot ja pitkäjouhiset ja aina tuuheat, häntäjouhet niin pitkät, että viiltävät maata; sääret hyvärakenteiset, ehkä vähän laihat, kaviot enimmäkseen jyrkät, vaan usein liian korkeat. Kirkas väri on tavallisin, mutta paljo on oikein rumia papurikkoja, jotka loukkaavat silmää. Useimmin nähdään ruskeita, vaalean ruskeita, raudikkoja, vaaleankeltaisia ja likaisenkeltaisia, harvimmin tummanruskeita ja ainoastaan joskus päistärikköjä. Harja ja häntä kaunistavat kaikkia vaaleakarvaisia hevosia suuresti siitä syystä, että ne joko ovat mustat tai melkoista valkeammat kuin muu karva.
Suurta ylistystä ansaitsee tämän eläimen luonne. Kirgiisin hevonen on tulinen ja kuitenkin tavattoman hyväluontoinen, rohkea kaikissa vaaroissa, jotka se tuntee, ja ainoastaan silloin arka ja säikkyvä, kuin jokin outo tapaus sitä hetkiseksi saattaa hämmennyksiin; se on kunnianhimoinen ja paljon aikaan saava, mutta samalla tottelevainen, nöyrä, toimihaluinen ja tavattoman kestäväinen; aina sitä vain on käytettävä ratsuna, sillä vasta pitkällä harjoituksella taipuu se vetoeläimeksi eikä sinä saa koskaan niin paljoa aikaan kuin ratsuna. Erittäin ikävältä tuntui minusta eräs sen paha tapa, tosin enemmän kirgiisin kuin sen itsensä syyksi luettava: tapa tiellä aina syödä tai edes haukkaella ja koettaa sitä haluansa tyydyttää pahimmissakin paikoissa, kaalatettaessa kivisten ja kuohuvain vuoripurojen poikki ja jyrkkiä kallioita noustessa tai laskeutuessa. Vähään se yhtä vähän tyytyy kuin mikään muukaan vapaihin laitumiin tottunut aron kotieläin, mutta hevosten kesken on se suvaitsevainen niin kauan, kuin kaikkivoiva rakkaus ei vaikuta riitaa, sekä isännälleen kuuliainen ja alammainen.
Köyhillä kirgiiseillä on ainoastaan sen verta hevosia, kuin kaikkein perheen jäsenten ratsuiksi ja siitoseläimiksi tarvitsevat, vaan rikkailla ja ylhäisillä arolaisilla neljä-, viisituhatta, jopa, kuten monelta taholta vakuutettiin, kymmenen ja kaksitoistakin tuhatta, jotka silloin eri laumoissa ja eri paikoissa oleksivat ja tietysti paljon paremmin menestyvät kuin köyhän hevoset. Joka laumassa on vähintään viisitoista ja enintään viisikymmentä hevosta. Viimemainitussa tapauksessa on yksi voimakkaimmillaan oleva orit, yhdeksän emätammaa ja yhtä monta nuorta tammaa, kahdeksan kaksivuotista, kuusi tai kahdeksan kolmevuotista ja viisi tai kuusi nelivuotista varsaa ja muutamia vanhoja ruunia. Orit on itsevaltias herra ja isäntä, lauman johtaja ja suojelija, ei anna itseltään suden ryöstää yhtään, astuu rohkeasti sitä pelkuria ryöväriä vastaan ja lyö etukavioillaan sen maahan, jos se rohkenee pysyä edessä. Se ei kärsi ketään kilpailijaa, sen tähden se taipumattomasti karkoittaa kaikki täys'kasvuisiksi tulevat oriit laumastaan ja samoin se heti, kuin pääsee johtajaksi, karkoittaa myöskin oman emänsä ja sitte omat tammavarsansa. Se oriin ylpeä itsepäisyys vaatii, varsinkin siitosaikaan paimenelta suurinta valppautta, taikka hän muuten kadottaa karkoitetut, toisia sulttaaneja etsivät tammat ja samoin karkoitetut, itsenäisyyteen pyrkivät oriit. Vasta viidentenä vuonna huolii nuori tamma oriista; seuraavana keväänä, tavallisesti maaliskuussa syntyy sille ensimmäinen varsansa. Ei sitä vielä silloinkaan eroteta laumasta, vaan vasta toukokuussa viedään se varsoineen jurttain luo, jossa sitä sitte neljä kuukautta lypsetään, saadakseen ylisteltyä kumysiä eli maitoviinaa. Syksyllä päästetään emä varsoineen palaamaan takaisin laumaan. Molemmat ne siellä esteettä saavat yhtyä toisten seuraan ja nauttivat niille lahjoitettua vapautta täydellä riemulla.
Hyödyllisin ja sen tähden tärkein kotieläin näillä paimenilla on lammas, suuri, ruumiiltaan kaunisrakenteinen eläin, jota vain rasvaryhä rumentaa. Vahvaa runkoa kantaa korkeat, voimakkaat jalat, pää on pieni, nenä kapea, korvat riippuvaiset tai ihan pystyssä, sarvet pienet, karva karkea, vaan tiheä, utaret suuret ja rasvasaparo usein niin tavattoman suuri, että eläin ei sitä enää jaksa kantaa, vaan, takapolvet koukussa, laahaa sitä maata myöten, jos paimen ei auta siten, että laittaa pienet, kaksipyöräiset kärrit saparon alle ja sovittaa rasvataakan siihen. Kirgiisiläisoinasten ja rasvahännättömäin lammasten vuonnat saavat toisessa tai kolmannessa polvessa tuon kummallisen lisäkkeen, vaan rasvahännättömäin oinasten ja kirgiisilammasten vuonnille sitä ei tule.
Vaikka kirgiisilampaan olemus pääpiirteiltään on saman kaltainen kuin tavallisilla Europan lampailla, niin ei kuitenkaan voida olla huomaamatta, että vapaa elämä arolla, pitkät, vaellukset, joita sen on tehtävä, ja niillä voitettavat vaikeudet ovat kehittäneet sen ruumiillista ja henkistä kykyä verrattoman paljon suuremmiksi, kuin meidän kotilampaillamme on. Kuitenkin on arollakin viisas vuohi tyhmän lampaan johtaja ja ohjaaja, ja sen tähden on ihan kohtuullinen kiinnittää nyt huomiotamme siihen.
Kirgiisein vuohi on keskikokoinen, varteva ja sievärakenteinen: ruumis on voimakas, kaula lyhyt, pää pieni, jäsenet paraimmassa suhteessa ruumiisen, silmä suuri ja vilkas, katse paljon sanova, korvat suipot ja pystyssä, sarvet pienenlaiset, joko vain taa ja ulos päin yksinkertaisesti kääntyneet tai puoli kierrosta kiertyneet, karva runsas, varsinkin parrassa ja hännän päässä, otsakarvat pitkät ja kiharat, pääväri puhdas valkoinen, seassa mustia kuvioita.
Lampaita ja vuohia kirgiisit hoitelevat ihan samalla tavalla kumpiakin ja pitävät niitä aina yksissä laumoissa. Jonkin kylän tai jurttaryhmän köyhillä kirgiiseillä on vain yksi yhteinen lauma; rikkailla, joiden elukkain luku nousee moneen tuhanteen, on laumoja useampiakin. Lammaspaimen, aina jo varttunut poika, ratsastaa harjalla, mutta osaa sitä ratsuansa niin hyvästi ohjata ja saada sen juoksemaankin niin hyvää vauhtia, että hän saavuttaa nopeimmankin vuohen. Kuin me palatessamme metsästysretkeltä kohtasimme lammaspaimenen, ratsasti hän huvikseen ainakin neljännestunnin meidän sivullamme pitkin aroa, vaikka hevosemme juoksivat täyttä vauhtia, eikä hänen härkänsä siitä näyttänyt kovinkaan väsyvän. Ainoastaan tatarilaisten isäntäin lammaspaimenet ratsastavat aina hevosilla. Vaarallisten, kuohuvain vuoripurojen yli mennessä ja muissakin vaarallisissa vuoripaikoissa asettuvat vuohet aina lauman johtajiksi, ja siellä, kuten kaikkialla seuraavat lampaat niitä arvelematta.