Äsken syntynyt lapsi pestään heti syntymisen jälkeen ja sitte neljätoista päivää peräkkäin hyvin suolaisessa vedessä, mutta ei enää sen ajan kuluttua. Ensin makuutetaan lasta kätkyessä, jossa on niin runsaasti untuvamaisia kamelinvilloja, että ne lämpöisinä ja pehmoisina peittävät sen kokonaan eikä sen tarvitse kovimpanakaan talvena kärsiä kylmää; myöhemmin puetaan se villaiseen paitaan, jota äiti joka kolmas päivä polttelee tulen päällä, tappaakseen siitä kaikissa kirgiisein jurtissa eleksiviä syöpäläisiä, mutta ei koskaan sitä muuta niin kauan, kuin se suinkin pysyy koossa. Talveksi saa lapsi lisäksi sukat ja heti, kuin kykenee juoksemaan, täys'kasvuisten ihmisten puvun.
Molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan suuresti, kohtelevat niitä aina suurimmalla hellyydellä, eivät kurita heitä koskaan, mutta eksyvät siihen pahaan tapaan, että opettavat niille heti, kuin alkavat puhua, kaikenlaisia rumia ja sopimattomia sanoja, joita aina vielä nauretaan, kuin ne tulevat mitään aavistamattoman lapsen suusta. Lapsen eri ikää merkitään jonkin eläimen nimellä; lapsi voi siis olla "hiiren, murmelieläimen, lampaan ja hevosen ikäinen". Kuin poika on neljän vuoden ikäinen, nostetaan hänet ensi kertaa jotenkin saman ikäisen, runsaasti koristellun hevosen selkään pikku satulaan, joka jää perheessä lapselta toiselle perinnöksi. Onnelliset vanhemmat lupaavat pikku ratsastajalle, joka nyt ensi kerran lähtee äidin suojelevista käsistä itsenäisesti liikkumaan, kaikenlaisia kauniita kaluja, kutsuvat palvelijan tai halukkaan ystävän, antavat hänelle toisen ratsun ja ohjasnuoran ja käskevät häntä kuljettamaan poikaa sukulaisten luona jurtasta toiseen, ilmoittamaan sitä iloista tapausta koko sukukunnalle. Mihin poika vain ilmestyy, tervehditään häntä ystävällisesti, ylistellään suuresti ja syötetään herkuilla. Isän jurtassa pidetään juhla kaikkein mielestä suuren ja tärkeän päivän kunniaksi.
Seitsemännestä vuodesta alkaen ruvetaan lapselle opettamaan kaikkia, kuin hänen on tarvis tietää. Poika, ollen jo aika taitava ratsastaja, oppii liikkumaan karjan kanssa laitumella, tyttö lypsämään ja tekemään kaikkia muita emännän töitä. Rikasten vanhempain pojan ottaa joku mollah tai lukemista ja kirjoittamista osaava mies kouluun ja myöhemmin opetetaan hänelle uskon sääntöjä. Ja ennen kahdennentoista vuoden loppua on hänen opetuksensa päättynyt ja hän itse kypsynyt elämään vaikka omin päin.
Vielä enemmän kuin eläviä kunnioittaa kirgiisi kuolleita ja heidän muistoansa. Joka perhe on valmis suurimpiinkin uhrauksiin, saadakseen perheen jäsenelle, jonka kuolema on pois temmannut, suurenmoisen hautajais- ja muistojuhlan; jokainen köyhinkin koettaa koristaa pois menneen rakkaan hautaa niin hyvin kuin voi, ja jokainen katsoisi häpeäksi, jos ei osoittaisi kuoloille suurinta kunnioitusta. Se on yleinen tapa muhamettilaisilla. Kuitenkin eroavat kirgiisein kuolin- ja hautajaisjuhlallisuudet suuresti muiden muhamettilaisten tavoista ja sen tähden ansaitsevat laveammin kuvata.
Kuin kirgiisi tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, kokoo hän ystävänsä ympärilleen, että he pitäisivät huolta hänen sielunsa pääsemisestä paratiisiin. Hurskaat kirgiisit haetuttavat kuolemaa odotellessaan jo pitkän ajan itselleen koraania, vaikka eivät ymmärtäisikään korviin kaikuvain sanain merkitystä. Uskovaisten tavan mukaan kokoutuvat ystävät kuolevan vuoteen luo ja huutavat hänelle kaikkein profeetan tunnustajain uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta: "Ainoastaan yksi Jumala on" niin kauan, kunnes hän vastaa: "ja Muhamed on hänen profeettansa". Heti, kuin ne sanat tulevat kuolevaisen huulilta, avaa Munkir, tutkiva enkeli, paratiisin portit ja sen tähden kaikki, jotka sen kuulevat, huutavat "El hamdu lillahi", Herralle kiitos!
Kuin jurtan isäntä on sulkenut silmänsä ainiaaksi, lähetetään heti joka taholle sanansaattajia viemään sukulaisille ja ystäville tietoa, ja ne lähettiläät ratsastavat vainajan arvon mukaan kaksikymmentä, jopa satakin virstaa kylästä kylään, ja joka kylässä sukulainen ilmoittaa sen muille lähimmille. Surusanan saattajain ratsastaessa pestään ruumis ja kääritään "lailahiin", jonka joka kirgiisi jo eläessään on hankkinut ja säilyttänyt sitä arvokalujensa joukossa. Tehtyä se määrätty velvollisuus kannetaan ruumis ulos jurtasta ja lasketaan puoleksi revitylle jurttaristikolle toistaiseksi. Kutsuttu mollah saapuu ja siunaa ruumiin. Sitte nostetaan ruumis ristikkoineen kamelin selkään ja sidotaan satulaan sekä lähdetään tällä välin jo tulleiden lähimpäin sukulaisten saattamana matkalle, ehtiäkseen ajoissa hautauspaikkaan, joka usein on kaukanakin.
Heti kuoleman jälkeen alkavat naiset pitää kuolonvalitusta. Lähin sukulainen alkaa suruvirren, ilmoitellen sydämmensä murhetta sanoilla, jotka tulevat enemmän tai vähemmän sydämmestä; muut yhtyvät joka lauseen tai säkeen lopulla lauluun. Ja vuorotellen kaikki pukevat ajatuksensa sanoiksi niin hyvin, kuin voivat. Yhä enemmän kiihtyy valitus, kunnes kameli taakkoineen nousee, ja samoin kuin sanat ja äänet osoittaa naisten käytöskin yhä kiihtyvää tuskaa, kunnes viimein repivät tukkaansa ja raapivat kasvojansa verisiksi. Vasta sitte, kuin ruumissaatto, johon naiset eivät ota osaa, katoaa näkyvistä, vaikenevat vähitellen sanat ja kyyneleet.
Ruumissaaton edeltä on jo muutamia miehiä ripeillä hevosilla lähtenyt ajamaan haudan tekoon. Se on enintään vain miehen rintaan asti ulottuva kuoppa, jossa on yhdellä eli Mekan puolella koverrettu syvennys syrjään päin, johon ruumiin pää ja yläosa pistetään. Hautaamisen jälkeen peitetään hauta kivillä, laudoilla, ruohokimpuilla ja puilla, tasoittamatta sitä kuitenkaan maan tasalle; päälle enintään luodaan multaa kunnaaksi ja koristetaan se lipuilla ja muilla sellaisilla taikka rakennetaan haudalle puista ja savitiileistä jokin kupulaitos. Lapsen haudalle pannaan hänen kätkyensä. Haudan partaalla siunaa mollah ruumiin viime kerran; kunnaan tekoon ottavat kaikki osaa. Mutta vielä ei ole hautajaisjuhla päättynyt.
Sinä hetkenä, kuin jurtan isäntä puhaltaa viime henkäyksensä, pystytetään jurtan viereen valkoinen lippu koko vuodeksi. Joka päivä pitkin koko vuotta kokoutuu sinne naisia uudestaan valittamaan. Niin samaan aikaan kuin mahdollista tuodaan myöskin vainajan lempiratsu ja leikataan siltä pitkä harja ja häntä puolitiestä poikki. Siitä hetkestä lähtein ei kukaan enää ratsasta sillä hevosella; se on "leskenä". Seitsemän päivän päästä kuoleman jälkeen tulevat kaikki sukulaiset ja ystävät, nekin, jotka etäällä asuvat tai muuten ovat laumoineen etäällä liikkumassa, vainajan jurttaan, syövät yhdessä hautajaisatrian, jakelevat muutamia vainajan vaatteita köyhille ja neuvottelevat jälkeen jääneiden vastaisesta kohtalosta ja omaisuuden hoidosta. Sitte jäävät perilliset taas yksikseen suruinensa.
Jos vaimo kuolee, on melkein samoja tapoja noudatettava kuin miehen kuollessa; tietysti silloin naiset pesevät ja pukevat ruumiin. Mutta nytkin he kylässä tapahtuvien hautajaismenojen ajan pysyvät laulamassa kuolonvalitusta. Vainajan ratsulta leikataan nytkin jouhet, mutta surulippua ei pystytetä.