Täällä asuu verraten ahtaalla alueella vanhastaan 24 kansaa ja heimoa toistensa vieressä ja seassa, usein toisiansa kovasti sysien ja Venäjän hallituksen eri määrin sortamina. Kun lisäksi maahan on muuttanut iso-, vähä- ja valkovenäläisiä, saksalaisia, lättiläisiä, virolaisia, kalmukkeja ja turkmeneja pohjoisesta ja idästä, sekä turkkilaisia, persialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia etelästä ja lännestä, on kielten sekamelska vielä kasvanut, kansallisuuksien välinen taistelu vielä kiihtynyt. Lukumäärältään ovat seuraavat viisi kansaa voitolla:
Isovenäläiset, 1,7 miljoonaa, etenkin Terekin alueella, minne heitä 18. vuosisadalla asutettiin rajan suojaamiseksi kasakkoina. Etelä-Kaukasiassa venäläinen aines supistuu virkamiehiin ja karkoitettuihin lahkolaisiin.
Tatarit, i,6 miljoonaa, hajallaan tämän rikkaan maan melkein kaikissa maakunnissa. Heidän puhumansa tatarin kielen aserbeidshanin murre muodostaa venäjän kielen ohessa eri kansojen keskusvälineen, heidän muhamettilainen uskonsa taas sen yhdistyssiteen, joka valtiollisesti liittää heidät useimpiin vuoristokansoihin sekä kurdilaisiin, persialaisiin ja turkkilaisiin.
Georgialaiset (grusialaiset, imeretinit, mingrelit, svaneetit, gurit, lasit), 1,4 miljoonaa, Etelä-Kaukasian rikkaimmassa seudussa Rionin ja ylisen Kuran laaksossa, Tiflis väestökeskuksena. Heidän kreikkalais-katolinen uskontonsa ei ole voinut estää sitä, että Venäjän valta, johon heidän valtakuntansa v. 1801 rauhallisesti oli liittynyt, on sortanut heidän kirkkoansa samassa kuin heidän kieltänsä.
Vähävenäläiset, 1,3 miljoonaa, Kubanin alueen mustanmullanseudussa. He ovat saporogien jälkeläisiä, joiden Dnjeprin rannoilla sijaitsevan vapaan kasakkatasavallan Venäjän hallitus v. 1775 oli hävittänyt.
Armenialaiset, 1 miljoona lounaisessa Transkaukasiassa, kirkollisvaltiollisena keskuksenaan Etshmiadsin Araratin juurella. Armenialaiset ovat vuosisatoja saaneet kärsiä vihamielisen esivallan sortoa: ulkomailla heitä vihataan ovelina kauppiaina ja rahamiehinä, kotimaassa sekä Turkin että Venäjän hallitus uskonsa ja kielensä tähden sortaa sikäläisiä talonpoikia ja paimenia.
C. Siperia.
16. vuosisadan lopulla alkanut Siperian asutus on kovin myllertänyt maan alkuasukkaita. Hedelmällisestä keskivyöhykkeestä, jonka nyt halkaisee rautatie, heidät on karkoitettu etelän kuiville aroille tai pohjolan rämeisiin ikimetsiin. Paloviina, kuppatauti, rokko ja lavantauti, jotka valloittaja toi tullessaan, edistivät hävitystyötä. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen intiaaneille on myöskin Pohjois-Aasian metsästäjä- ja kalastajakansoille europpalaisen sivistyksen kosketus näyttäytynyt kohtalokkaaksi. Kokonaiset heimot, niinkuin omokit ja armit, ovat jo kuolleet kansojen kuoleman. Se uhkaa edelleen ostjakkeja ja sojoteja lännessä, tunguuseja, tshuktseja, korjakkeja, jukagiireja, giljakkeja ja kamtshadaaleja idässä. Tässä taistelussa olemassaolosta ovat vain tatarit (152,000) Länsi- ja burjatit (289,000) ja jakuutit (221,000) Itä-Siperiassa osoittaneet kansallista vastustuskykyä. Heidän lukumääränsä on tuntematon, mutta joka tapauksessa paljoa suurempi kuin miksi vuoden 1897 virallinen tilasto sen ilmoittaa. Katsomattakaan niitä teknillisiä vaikeuksia, jotka kohtaavat harvaan asutun maan väestön luvun määräämistä, joka maa on noin 25 kertaa niin laaja kuin Suomi, on tässä otettava huomioon siperialaisen syvälle juurtunut epäluulo hallituksen kaikkia toimenpiteitä vastaan. Hänen mielestään väenlaskennan tarkoituksena oli uusi verojen koroitus, jollei jokin vielä pahempi onnettomuus. Turvakeinoina sitä vastaan pidettiin pakoa, vääriä ilmoituksia sekä poliisin lahjomista.
Baikal-järven ympärillä asuvat burjatit, jotka ovat rodultaan mongoleja ja uskonnoltaan buddhalaisia, ovat siirtymässä paimentolaisuudesta maanviljelyskannalle. Kaikille paimentolaisille ominaiseen ruumiilliseen vastustuskykyisyyteen liittyy heissä mukautuvaisuus sivistykseen, joka yleensä puuttuu paimentolaiskansoilta. Heidän joukossaan on useita, jotka ovat hankkineet itselleen venäläisen yliopistosivistyksen. Venäjän sotajoukon parhaat ampujat olivat burjateja.
Jakuuteilla on käytettävissään 4 miljoonan neliökilometrin laajuinen ala metsästystä, kalastusta ja maanviljelystä varten; itse kansa oli vuoden 1897 virallisen tilaston mukaan vain 221,000 hengen suuruinen. Kieleensä katsoen he kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kansanheimoon ja pitävät kruunun lähetyssaarnaajien kaikista käännytysyrityksistä huolimatta sitkeästi kiinni kansallisesta loitsu-uskonnostaan. Heidän maansa laajuus ja kylmyys, johon he itse ovat tottuneet, suojelee heitä venäläistyttämiseltä. Maahan tunkeutuneita siirtolaisia on jakutien erämaassa kohdannut Venäjän sanomalehdistön haikeasti valittama kohtalo: he ovat toisessa polvessa jakuuttilaistuneet. Jakutsk onkin Siperian ainoa kaupunki, jossa, huolimatta siitä, että venäläiset kasakat jo 17. vuosisadalla sen perustivat, paikalliskielenä ei ole venäjän vaan jakuutin kieli. Muuten ovat kaikkialla kasakkoina, talonpoikina, kauppiaina tai rangaistusvankeina maahan muuttaneet isovenäläiset kansana voittaneet. He ovat kuitenkin siirtomaassa muuttuneet toisiksi kuin he kotimaassaan olivat. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa 17. vuosisadan köyhä ja rasitettu englantilainen talonpoika kohosi itsetietoiseksi ja riippumattomaksi farmariksi, niin myöskin isovenäläinen siirtolainen, päästyään pakoon Itä-Europan maaorjuutta ja taloudellista kurjuutta, Aasiassa nousi pystypäiseksi ja varakkaaksi mieheksi, joka ei enää kotimaansa puisella kuokalla, vaan amerikkalaisella syväauralla kyntää uuden kotimaansa neitsyellistä maaperää. Virallisten tietojen mukaan oli Siperian isovenäläinen väestö v. 1897 4,5 miljoonaa. Siitä lukien on vuoteen 1914 vähintään 4 miljoonaa uutta siirtolaista kulkenut Uralin poikki. Parhaat sotilaat sai Venäjän armeija maailmansodassa Siperian metsistä ja aroilta.