Tämä uudistusmanifesti sai suosiollisen vastaanoton ulkomaiden sanomalehdistössä, missä yhä vielä tietämättömyys Venäjän oloista ja usko tsaarin kaikkivaltaan oli sangen suuri. Venäjällä manifesti kypsytti vapaamielisen vastustuksen päätöksen siirtyä passiivisesta vastarinnasta aktiiviseen.
Kesällä 1903 kohtasivat toisensa sopimuksen mukaisesti Schaffhausenissa eri leirien vapaamieliset ja radikaaliset poliitikot ja perustivat, puheenjohtajanaan Petrunkevitsh, perustuslaillisten semstvoharrastusten veteraani, "vapautusliiton". Tämän liiton huomattavimpia jäseniä olivat ruhtinaat Pietari ja Paavali Dolgorukov, N. Lvov, D. Stahovskoi, professorit S. Muromtsev, P. Miljukov, M. Kovalevski, sosiaalivallankumouksellinen kirjailija Korolenko ja hänen puoluetoverinsa, semstvotilastomies Annenski. Liitto järjestettiin salaliiton tapaisesti; niinpä ei edes puoluetoverien pitänyt saada tietää kymmenen johtavan jäsenen nimiä. Liiton äänenkannattajaksi tuli P. Struven Stuttgartissa julkaisema aikakauskirja "Osvoboshdenie". Päätehtävä, minkä vapautusliitto itselleen asetti, oli koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen sekä koti- ja ulkomaan määrääviin valtiollisiin ja rahamiespiireihin siihen suuntaan, että vallankumous Venäjällä oli välttämätön. Vastaisen valtiosäännön ehdotus valmistettiin 1904 ja julkaistiin ulkomaiden lehdissä. Se mukaili Belgian valtiosääntöä ja oli paljoa jyrkempi kuin "kansanoikeuden puolueen" kymmentä vuotta aikaisemmin suunnittelema. Ei vain ali-, vaan myöskin ylihuoneen jäsenet olivat valittavat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Useampia sanomalehtiä perustettiin ja niiden palvelukseen hankittiin parhaat kyvyt; niiden tuli ensin sensuurin painostuksen alaisina peitetyssä muodossa, sitten suotuisan tilaisuuden sattuessa julkisesti vaikuttaa venäläiseen yhteiskuntaan vapautusliiton hengessä. Edelleen haettiin ja löydettiinkin valtiollista ja taloudellista kosketusta enimmin levinneiden ulkomaan lehtien kanssa. Etupäässä tässä tuli huomioon Pariisin sanomalehdistö, koska se oli enimmin lahjuksille altis ja valtavan vaikutuksensa johdosta maaseudun pikkusäästäjiin helpoimmin voi estää uusien venäläisten valtiolainojen sijoittamista Ranskassa. Tämän vapautusliiton jokseenkin kalliiksi käyvän yrityksen hoitivat erityisesti Petrunkevitsh, suurtehtailijan ja miljoonamiehen Maltsevin vävy, sekä suurtilalliset, ruhtinaat P. Dolgorukov ja N. Lvov.
Venäläinen sosiaalidemokratia ei osoittanut ymmärtämystä eikä halua yhteistoimintaan hallitusta-vastustavan venäläisen porvariston kanssa. Sitä askarruttivat silloin yksinomaan teoreettiset riitaisuudet omassa leirissä. Plehanovin ankarasti marxilainen ohjelma ja hänen venäläisen käsityksen mukaan liian maltilliset taistelumenetelmänsä olivat herättäneet vastustusta hänen puoluetoveriensa joukossa. Vastustuksen johtaja oli tatarilainen Vladimir Uljanov, joka sanoi itseään Leniniksi. Hän oli syntynyt 10 p. huhtik. 1870 Simbirskissa erään kansakouluntarkastajan poikana ja jo ylioppilaana Kasanissa ottanut osaa vallankumousliikkeeseen sekä sitten Plehanovin asiamiehenä toiminut kiihoittajana Pietarin työväestön keskuudessa. Tätä tehdessään hän joutui poliisin käsiin ja lähetettiin Siperiaan. Sieltä hän 1901 pakeni Geneveen ja astui Plehanovin julkaiseman "Iskran" toimitukseen. Lontoossa kesällä 1903 pidetyssä Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa kongressissa molemmat suunnat törmäsivät yhteen. Lenin vaati, että heti kirves oli pantava kaiken pahan, kapitalismin, juurelle. Plehanov opetti häntä Marxin oikean opin korkealta jalustalta, että kapitalismi tosin itsessään oli paha, mutta että se kuitenkin samaan aikaan merkitsi yhteiskunnallisen ja taloudellisen edistyksen välttämätöntä porrasta, että sosialismi vain pitkää matkaa kulkien oli saavutettavissa, jolloin lepopaikkana oli otettava lukuun parlamentillinen porvarihallitus. Lenin uskoi Venäjällä tultavan toimeen ilman sellaista väliastetta. Plehanov panee toivonsa tulevaan parlamenttiin, jossa sosialistit vuosikausia kestäneen kiihoituksen jälkeen saisivat enemmistön ja siten valtiovallan käsiinsä ja sitten hitaasti ja vähitellen panisivat toimeen talouselämän yhteiskunnallistuttamisen. Lenin selitti, kannattajiensa osoittaessa äänekkäästi suosiotaan, että tämä lopputulos toista tietä oli paljoa nopeammin, helpommin ja perusteellisemmin saavutettavissa. Ei yhdeltä paikalta, ei mistään Moskovan parlamentista, vaan tuhansista paikoista oli yht'aikaa vallankumous sytytettävä ja kaikkien olojen uudestaan-järjestäminen pantava alulle. Vasta perustettavissa työväen tehdasneuvostoissa ja niiden liittämisessä yleisvenäläiseksi työneuvostoksi johtavine valiokuntineen hän näki tulevan "köyhälistön diktatuurin". Ei rauhallisella kiihoituksella, vaan kansankapinoilla ja sotilasmellakoilla, pommeilla ja dynamiitilla oli tsaarivalta säälimättömästi hävitettävä. "Te edustatte edistysmielistä marxilaisuutta, me vallankumouksellista", Lenin lopuksi sanoi, "teillä on pienempi (menshaja) ohjelma, meillä suurempi (bolshaja)". Saksalaisen sosialismin johtaja, August Bebel, tahtoi välittää taistelevien vastustajien kesken. Lenin kuitenkin torjui tarjouksen, että ulkomaalainen opettaisi hänelle Venäjällä noudatettavaa politiikkaa. Plehanovin kannattajien, menshevikkien (vähemmän vaativien) ja Leninin kannattajien, bolshevikkien (enemmän vaativien) välillä syntyi ero. Intohimoisesti ja vihamielisesti senjälkeen molemmat suunnat taistelivat toisiansa vastaan, mikä Plehwelle tuotti vilpitöntä iloa.
Ei Plehanovin ja Leninin vallankumouksellisissa pyrkimyksissä, joiden kynäsotaa santarmisto hyväntahtoisesti katseli, vaan vapaamielisen porvariston "vapautusliitossa" Plehwe näki sen suuren vaaran, mikä Venäjän valtakuntaa uhkasi. Heti palattuansa ulkomailta kotiin liiton perustajat järjestivät Venäjällä määrätietoisen kiihoituksen, joka valtavasti vaikutti mieliin. Harkovissa syyskuussa 1903 pidetty yleisvenäläinen karjanäyttely muodostui yleisvenäläiseksi semstvokongressiksi. Siinä keskusteltiin julkisesti vapautusliiton ohjelmasta ja tehtiin mitä kiivaimpia valituksia sanomalehdistön vainoamisesta ja hallinnollisesta mielivallasta, jotka "estivät puhdasrotuisen venäläisen raavaskarjan kasvattamista", niinkuin kongressin päätöslauselmassa sanottiin. Hallituksen sallima teknillisten aineiden opettajien kokous Pietarissa pedagogisten kysymysten pohtimista varten muuttui jättiläisneuvotteluksi valtiosäännöstä ja länsimaisista vapauksista.
Plehwe ryhtyi mitä tarmokkaimmalla tavalla taisteluun vapautusliittoa vastaan. Vaikka hän useinkin oli sanonut, ettei Venäjän hallitus ensinkään välittänyt siitä, mitä mieltä ulkomaiset sanomalehtikynäilijät siitä olivat, niin hän vahvisti hallituksen valtiollis-rahallista vaikutusta useihin Länsi-Europan sanomalehtiin, niin että siihen aikaan paljon venäläistä rahaa virtasi ulkomaisten journalistien taskuihin. Ja lopultakin oli sisäministeriön matelijarahasto vahvempi kuin Maltsevin miljoonat. Myöskin Württembergin hallitus vedettiin mukaan "vapautusliittoa" vastaan käytyyn taisteluun. Stuttgartissa olevan Venäjän lähettilään toimesta saksalaiset poliisit "Osvoboshdenien" toimistossa panivat toimeen kotitarkastuksen aikakauskirjan venäläisten avustajien nimien toteamiseksi. Struve siirsi sen johdosta lehtensä julkaisemisen Pariisiin ja kosti sittemmin tuosta yöllisestä häiriöstä herkeämättömällä sanomalehtikiihoituksella Saksaa vastaan, joka kohosi korkeimmilleen maailmansodan aikana, hänen ollessaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kirjallisena neuvonantajana Venäjän päämajassa.
"Vapautusliiton" Venäjän rajojen sisäpuolella tekemää sanomalehtityötä vastaan Plehwe ajoi esiin raskaimman tykistön, mitä poliisi, sensuuri ja oikeuslaitos ikinä voivat antaa hänen käytettäväkseen. Mutta jota tyhjemmiksi ja ikävämmiksi Venäjän lehdet tulivat, sitä suuremmaksi tuli laittoman kirjallisuuden kysyntä ja siis leviäminenkin, niin että ministeri ryhtyi siihen epätoivoiseen keinoon, että itse loi laittoman kirjallisuuden, joka kiihoittamalla juutalaisia ja kapitalismia vastaan koetti kääntää joukkojen suuttumuksen pois hallituksesta. Samaan tapaan hän erään entisen vallankumouksellisen ja sittemmin Moskovan salapoliisin päällikön S. Subalovin neuvosta taisteli sosiaalidemokraattista kiihoitusta vastaan perustamalla työväenyhdistyksiä, joissa salapoliisin asiamiehet palopuheilla "juutalaisia, tehtaanjohtajia ja muita puutteessa-elävän kansan riistäjiä" vastaan koettivat hankkia itselleen johtavaa vaikutusta. Äärimmäisessä tapauksessa Plehwe antoi paikallisen tyytymättömyyden purkautua poliisin järjestämään "juutalaispogromiin", minkä jälkeen joka kerta tuhannet epätoivoiset ihmiset, jotka siihen asti arasti olivat pysytelleet erillään kaikesta vallankumousliikkeestä, liittymällä juutalaiseen "bundiin" koettivat löytää pelastusta omalleen ja lastensa hengelle. Kishinevissä ryöstettiin pääsiäisenä 1903 1,400 juutalaisten taloa ja niiden omistajat joko ruoskittiin pahanpäiväisesti tahi petomaisesti murhattiin.
Plehwen järjestelmä sai hänen hallitustoveriensa joukosta vain yhden päättäväisen vastustajan. Tämä oli Witte. Valtiomiehensilmällään hän näki, että Pobedonostsevin ja Plehwen johtama sisäpolitiikka oli vievä valtakunnan vallankumoukseen, ulkopolitiikka taas syöksevä sen sotaan Japanin kanssa, jonka loppu ja seuraukset olivat ennalta laskemattomat. Raha-asiain ministeri oli vallanhimollaan ja itsetietoisella, usein malttamattomalla esiytymisellään, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä, saanut monta vihollista hovipiireissäkin, missä voimakkaat persoonallisuudet eivät olleet rakastettuja. Hänen vastustajansa päättivät kukistaa hänet. Tsaarin suostumus saatiin helposti. Nikolai II ei välittänyt kansassa vallitsevasta kiihtymyksestä; ne valtiolliset kysymykset, jotka kuohuttivat koko Venäjää, eivät hänen mieltänsä kiinnittäneet. Hänen ajatuksensa ja halunsa suuntautui odottamaansa taivaan lahjaan, kruununperilliseen. Kirkko näytti hänelle tien sen saamiseen. Heinäkuussa 1903 hän suurilukuisen seurueen kanssa, johon kuului suuriruhtinaita, hovinaisia, kamariherroja, nunnia, ministerejä, ylhäisyyksiä ja kaikenlaatuisia hurskaita kiipijöitä, teki pyhiinvaellusretken Sarovoon, Tambovin kuvernementtiin, ihmeitä tekevän Serafimin luiden luokse. Hän oli vahvistanut hänen pyhimykseksi-julistamisensa, jota pyhä synodi oli ehdottanut, ja odotti mystillisessä mielessään uuden pyhimyksen kiitollisuutta, joka hänen toimestaan oli kutsuttu "Kristuksen maailmanherruuden osallisuuteen". 300,000 pyhiinvaeltajan läsnäollessa, joita valtava, sitä varten liikkeelle pantu poliisijoukko piti sopivasti aisoissa, tapahtui suurella komeudella pyhimykseksi-julistamisen kirkollinen juhla. Tsaari, kolme suuriruhtinasta ja kaksitoista luostarin päämiestä kantoi hopeisen arkun, joka sisälsi pyhimyksen jäännökset, Sarovon tuomiokirkon ympäri. Hallituksen sanomalehdistö sanoi juhlaa "tärkeimmäksi tapaukseksi, minkä 20. vuosisadan Venäjä henkisessä ja hengellisessä suhteessa siihen saakka oli kokenut", kertoi ihmeellisistä parantumisista ja liitti niihin kehoituksen vast'edes olla käymättä ulkomaisissa parannuslaitoksissa. Palattuaan tuosta ylentävästä juhlasta Nikolai II Pobedonostsevilta ja Plehweltä sai kuulla, ettei Witten politiikka enää vastannut hallitsijan suuntaviivoja. Eräs suuriruhtinas kertoi hänelle muutamia epäkunnioittavia sanoja, jotka Witte eräässä uskotussa seurassa oli lausunut tsaarista. Se oli pisara, joka sai maljan vuotamaan yli laitojensa. Elokuun 29 p. 1903 Witte sai eronsa epäsuosiollisessa muodossa. Hänet nimitettiin ministerikomitean puheenjohtajaksi, minkä ulkomaiden sanomalehdistö erehdyksestä piti erityisenä armonosoituksena, jopa vallanlisäyksenä. Todellisuudessa se oli arvonalennus, jommoisella 1895 myöskin epärehellisyyden tähden virastaan erotettu sisäministeri Durnovo oli rangaistu.
"Vapautusliiton" lietsoma liike kesti yhä.
Venäläisen lääkärimaailman Pietariin kokoutunut "Pirogovin-kongressi" julisti tammikuussa 1904, että taistelu lastenkuolevaisuutta, juomahimoa, tuberkuloosia, kuppatautia ynnä muita kansantauteja vastaan oli mahdollinen vain täyden puhe-, paino- ja kokoutumisvapauden vallitessa. Tätä lääkärien päätöslauselmaa eivät ainoastaan he itse ottaneet vakavalta kannalta, vaan sen teki myöskin hallitus. Oli aika avata venttiili idässä ja johtaa kansan kokoutunut raivo tsaarista mikadoon.