Ulkopolitiikka 1879-1904.
I. Läheinen itä.
"Itsekkäät aikomukset ovat keisarillisen hallituksen
politiikalle vallan vieraat."
Venäjän hallituksen kiertokirje ulkomaisille
edustajilleen 25 p:ltä elok. 1900.
Venäjän diplomaattinen tappio Berliinin kongressissa ja sitä seuraava Saksan liitto Itävalta-Unkarin kanssa synnytti intohimoisen vihan panslavistisissa piireissä. Aikaisemmin slavofiilinen puolue oli ollut valmis sopimaan Saksan kanssa Habsburgien monarkian kustannuksella — niillä ehdoilla, että Posen luovutettaisiin Venäjälle ja Itävallan läntiset maakunnat Saksalle —, nyt se, vuodesta 1879 alkaen, Saksassa näki Venäjän vaarallisimman vihollisen ja venäläis-ranskalaisessa liitossa sopivan keinon sen kukistamiseksi. Nämä ajatukset lausui Turkin sodan juhlittu sankari, kenraali Mihail Skobelev, monessa puheessa julki. Pariisissa hän 16 p. helmik. 1882 eräässä serbialaisille ylioppilaille pitämässään puheessa kehoitti kaikkien slaavilaisten liittoon Ranskan kanssa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Tosin tsaari eräässä mieskohtaisessa puhuttelussa 7 p. huhtikuuta moitti häntä valtiollisten puheiden pitämisestä, mutta kansallissankarin lentävä sana: "Tie Konstantinopoliin käy Brandenburger Torin kautta" teki kierroksensa kautta koko Venäjän. Skobelev oli yhtä lahjakas kuin kunnianhimoinen mies, yksinkertaisen sotamiehen suuresti suosima, venäläisen yhteiskunnan juhlima, joka hänessä näki voitokkaan tulevaisuudensodan Suvorovin. Hän oli aito slaavilainen luonne, joka tahtoi nauttia elämästä täysin siemauksin ja sillä aikaisin turmeli terveytensä ja hermovoimansa. Hänen äkillistä kuolemaansa 7 p. heinäk. 1882 eräässä Moskovan ilopaikassa valitettiin kansallisonnettomuutena ja pidettiin Bismarckin palkkaamien naikkosten tekosena.
Skobelevin paikalle astuivat todennäköisinä sotapäällikköinä kenraalit Gurko Varsovassa ja Dragomirov Kiovassa. Jälkimmäinen koetti omaperäisillä päiväkäskyillä ja lausunnoilla hankkia itselleen uuden Suvorovin kunniakehän. Sotaministerikseen Aleksanteri III nimitti esikuntapäällikkönsä Turkin sodassa, Vannovskin, jonka johdossa hän maineettomasti oli komentanut Venäjän itäarmeijaa Bulgariassa. Uusi sotaministeri oli synkkä, henkisesti ahdas mies talonpoikaista alkujuurta, joka vaivalloisesti oli kohonnut arvoissa ja aina täynnä kateutta katsellut ylimyksellisiä kaartinupseereja. Itsepintaisella ahkeruudella ja kansallisella innolla hän hankki itselleen tsaarin täydellisen luottamuksen, joka kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä antoi arvoa vain Vannovskin auktoriteetille ja jätti hänelle täyden vapauden sotalaitoksen uudistuksessaan. Tämä oli etupäässä siinä, että sotamiehet puettiin tumman-viheriäisiin talonpoikaistakkeihin ja ranskalaisten lakkien sijaan saivat venäläiset lipattomat lammasnahkalakit sekä vähän enemmän patroonia ja vallitusneuvoja. Tämä armeijan talonpoikaistuttaminen, joka Vannovskin mielestä oli voiton kansallisena vakuutena, ei saanut upseerien eikä sotamiesten suosiota osakseen. Talonpoikaisten sotamiesten entinen, univormuunsa ja rykmenttiinsä kohdistunut ylpeys antoi sijaa täydelliselle välinpitämättömyydelle. Yhdenmuotoinen sotamiesjoukko lisättiin Vannovskin 17-vuotisen virka-ajan kuluessa (1881-1898) uusien joukko-osastojen asettamisella suuresti ja saatettiin kolmen miljoonan vahvuiseksi sodan aikana, lukuunottamatta nostoväkeä. Linnoja ja strategisia ratoja rakennettiin Vilnan, Varsovan ja Kiovan sotilaspiireissä, suuria sotilasleirejä kenttävarustuksineen pystytettiin Itävallan rajalle, ja muihin toimenpiteisiin hyökkäyssodan varalle ryhdyttiin. Kriminsodassa hävitetty Mustanmeren-laivasto uhkasi nyt uudistettuna Konstantinopolia, jonka tuleva valloitus Venäjän pääesikunnan suunnitelmien mukaan ei enää ollut tapahtuva pitkällä ja vaivalloisella marssilla läpi Romanian ja Bulgarian, vaan suuremmitta uhreitta äkillisellä laivastoyllätyksellä Bosporoon linnoituksia vastaan ja samanaikaisella armeijan maihin-laskemisella.
Pitkäaikainen ulkoasiainministeri ruhtinas Aleksanteri Gortshakov, 1856-1882, jonka turhamaisuutta ja puheliaisuutta ikä arveluttavalla tavalla oli lisännyt, sai 84-vuotiaana 3 p. huhtik. 1882 kunniakkaan eronsa. Aleksanteri III otti ulkopolitiikan johdon omaan käteensä. Osoitustensa toimeenpanijaksi hän valitsi Gortshakovin apulaisen, Nikolai v. Giersin, joka nimitettiin ulkoministeriksi ja kuolemaansa saakka, vuoteen 1895, pysyi tässä virassa. Giers, joka syntyperältään oli Suomen(?) ruotsalaisia, oli diplomaattisen tekniikan kätevä tuntija, joka ei tahtonut ajaa omaa ulkopolitiikkaansa. Katsoen senaikuiseen hyökkäävään esiytymiseen Turkestanissa, joka saattoi johtaa yhteentörmäykseen Englannin kanssa, Aleksanteri III kieltäytyi suostumasta slavofiilisen puolueen vaatimaan hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan, jonka salainen liitto Saksan kanssa oli hänelle tunnettu. Hänen toimestaan Giers kahdella matkallaan Varziniin ja Wieniin valmisteli vanhan kolmenkeisarinliiton uudistamista. Syyskuun 15 p. 1884 se, tsaarin kohdatessa keisari Vilhelm I:n ja keisari Frans Josefin Skiernievicessä Varsovan länsipuolella, uudistettiin. Nuo kolme hallitsijaa lupasivat kolme vuotta säilyttää rauhan ja ystävällisesti sopia keskenään, jos riitoja sattuisi. Jo seuraavana vuonna syntyi Pietarin ja Wienin kabinettien kesken jännitystä, jonka Bulgarian sekasorto oli aiheuttanut.
Venäjän aseiden vapauttama ja venäläisten virkamiesten valtiollisesti järjestämä Bulgaria oli mitä pahimmalla tavalla tehnyt tyhjäksi slavofiilisen puolueen toiveet. Venäläisen käsityksen mukaan uusi valtio ei todellisuudessa ollut merkitsevä muuta kuin venäläistä kenraalikomennusta, sen sotajoukko, venäläisten esikuntaupseerien komentamana, oli oleva osa Venäjän armeijaa, sen hallitsija, Venäjän ehdotuksesta 1879 valittu ruhtinas Alexander von Battenberg, tsaarin kuuliainen palvelija. Aleksanteri II:n maalle antama valtiosääntö kumottiin kaksi vuotta voimassa oltuaan 1881 Pietarista annetun käskyn johdosta. Sotaministeri, kenraali Aleksanteri Kaulbars, hallitsi Bulgariaa venäläiseen tapaan, apunaan suuri joukko venäläisiä, slavofiilisen puolueen lähettämiä virkamiehiä, välittämättä kansan oikeuksista ja toivomuksista tai ruhtinaan vastaväitteistä. Bulgarian talonpoikaissäädystä oli aikojen kuluessa muodostunut pieni johtava yliluokka. Siihen kuului upseereja, lääkäreitä, opettajia ja pappeja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Venäjällä, mikä ei estänyt useita heistä halveksimasta Venäjää ja kaikkea venäläistä. Heidän kansallinen ohjelmansa oli: Bulgaria bulgarialaisille, tiehensä venäläiset! Vapautetut kansat eivät, Bismarckin sanan mukaan, ole kiitollisia, vaan vaativaisia. Kansallisen puolueen johtaja oli Stefan Stambulov, erään ravintoloitsijan poika. Kasvatuksensa hän oli saanut Odessan seminaarissa ja oli, niinkuin monet venäläiset pappiskoulun kasvatit, kehittynyt papinkutsumuksen halveksijaksi ja venäläisen hallitusjärjestelmän intohimoiseksi vihaajaksi. Syntyi ristiriita. Ruhtinas Aleksanteri, kyllästyneenä orjuuteen ja varmana Englannin suojeluksesta, saattoi 1883 valtiosäännön uudestaan voimaan ja kutsui kokoon parlamentin, sobranjen, jonka puhemieheksi Stambulov tuli. Raivoissaan tästä omavaltaisuudesta Kaulbars ja kaikki venäläiset virkamiehet luopuivat viroistaan, mihin kiittäen suostuttiin. Syyskuussa 1885 toimeenpannulla verettömällä vallankumouksella Itä-Rumelian bulgarialaiset karkoittivat turkkilaisen kenraalikuvernöörinsä ja liittyivät emämaahan. Tämä merkitsi niiden määräysten osittaista palauttamista, jotka venäläinen diplomatia oli saavuttanut San Stefanon sopimuksessa ja sitten taas menettänyt Berliinin kongressissa. Siitä huolimatta Aleksanteri III käski Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään kehoittaa Porttia ryhtymään aseellisiin toimenpiteisiin Bulgariaa vastaan. Riistääkseen Bulgarian armeijalta tulossa-olevassa sodassa Turkkia vastaan johtajat, tsaari antamallaan käskyllä kutsui kaikki Bulgarian palveluksessa olevat venäläiset upseerit takaisin kotiin. Mutta sulttaani kieltäytyi, Englannin painostuksen alaisena ollen, suostumasta Venäjän toivomuksiin ja antoi ruhtinas Aleksanterille Itä-Rumelian kenraalikuvernöörin valtakirjan, joten personaaliunionin muodossa Pohjois- ja Etelä-Bulgarian yhteys pantiin toimeen. Tämä Bulgarian vallanlisäys antoi Serbialle aiheen odottamattomaan hyökkäykseen naapurivaltion kimppuun. Mutta Bulgarian armeija torjui ruhtinaansa ja nuorten luutnanttien johdossa, jotka poiskutsuttujen venäläisten sijaan olivat kohonneet esikuntaupseereiksi, Serbian hyökkäyksen marraskuussa. Pietarissa vallitsi mitä suurin suuttumus tuon kerran Venäjän vasallivaltiona olleen pikkuvaltion omavaltaisten valtiollisten ja sotaisten menestysten ja Englannin sille siinä antaman kannatuksen johdosta. Sanomalehdet todistivat uskovaisille lukijoilleen, että sen kaiken takana muka olivat Bismarckin juonet. Aleksanteri III näki "vasallinsa" itsenäisessä politiikassa halpamielisen sopimuksen-rikkomisen, koska hän Kaulbarsin esityksestä oli Venäjän valtiorahastosta määrännyt hänelle miljoonan ruplaa vuodessa siviililistansa suurentamiseksi. Tosin tsaari ei tietänyt mitään siitä, että nuo miljoonat eivät koskaan olleet joutuneet Bulgarian ruhtinaan käsiin, koska Kaulbars oli käyttänyt ne kiihoitukseen Battenbergilaista vastaan. Aleksanteri III järjesti ruhtinas Aleksanterin erottamisen. Elokuun 21 p. 1886 venäläisellä rahalla ostetut bulgarialaiset upseerit puolenyön aikaan tunkivat ruhtinaansa taloon ja pakottivat hänet revolverit ojossa allekirjoittamaan luopumuskirjan. Salaliittolaisten johtaja oli kapteeni Radko-Dimitriev, sittemmin venäläisen armeijan johtajia maailmansodassa. Vangittu ruhtinas vietiin umpivaunuissa Venäjän alueelle Reniin ja laskettiin kahden päivän perästä vapaaksi. Tosin asiasta kiihtynyt Bulgarian kansa yksimielisesti kutsui ruhtinaansa takaisin, mutta hän luuli vain myöntyväisyydellä voivansa suojata maansa Venäjän hyökkäykseltä. Hän pyysi tsaarilta saada palata, mutta se kiellettiin häneltä jyrkässä muodossa. Syyskuun 8 p. 1886 hän luopui valtaistuimesta ja lähti ainiaaksi Bulgariasta.
Tämän, Venäjän politiikan saavuttaman menestyksen jälkeen ilmestyi kenraali Nikolai Kaulbars, entisen sotaministerin veli, tsaarin lähettiläänä Sofiaan ja vaati vangittujen salaliittolaisten vapauttamista ja valtiosäännön kumoamista. Bulgarian halki tekemällään kiihoitusmatkalla hän sirotteli ruplanseteleitä ympärilleen ja vaati kokouksissa kansaa nousemaan kapinaan "laitonta" hallitustaan vastaan. Stambulov vetosi kansallistunteeseen ja voitti. Huolimatta Kaulbarsin vastalauseesta sobranje kokoutui ja valitsi Stambulovin ministeristön puheenjohtajaksi. Julmistuneena ja hätäytyneenä suuren viheltävän kansanjoukon Venäjän lähetystötalon edustalla pitämästä melusta Kaulbars 20 p. marrask. 1886 lähti Bulgariasta, missä hänen vallankumouksellinen toimintansa vain oli kylvänyt vihaa Venäjää vastaan.
Aleksanteri III järjesti Stambulovin kukistamisen. Kuitenkin toinen, Venäjän asiamiesten yllyttämä sotilassalaliitto meni myttyyn helmikuussa 1887. Eräs bulgarialainen sotaoikeus tuomitsi yhdeksän maata-kavaltanutta upseeria kuolemaan. Heidät oli pelastettava, tai muuten Venäjä olisi menettänyt kaiken arvonsa Balkanilla. Mutta Kaulbarsin hätiköidyn matkan tähden Pietarin ja Sofian väliset diplomaattiset suhteet olivat katkenneet. Tsaari kääntyi sentähden Saksan hallituksen puoleen, pyytäen että se viipymättä saisi aikaan kuolemaan-tuomittujen Venäjän kannattajien armahtamisen Sofiassa. Bismarck kieltäytyi kuitenkin sekautumasta toisen valtion oikeudenkäyntijärjestykseen. Maaliskuun 6 p. 1887 nuo yhdeksän salaliittolaista Rustshukin linnoituskaivannoissa ammuttiin.