Aleksanteri III järjesti Mustanmeren-laivaston merellelähdön, ja ennen pitkää ilmestyi Varnan ja Burgasin edustalle sotalaivoja, jotka laskivat merimiesosaston maihin. Englannin laivasto lähestyi Dardanelleja. Itävallan hallitus ryhtyi sotilaallisiin toimenpiteisiin Galiziassa, jonka rajoille venäläiset sotajoukonosastot uhkaavasti kokoutuivat. Schnäbele-välikohtaus Saksan-Ranskan rajalla 20 p. huhtik. 1887 nosti sotaministeri Boulanger'n Ranskassa herättämän sotaisen mielialan kiehumapisteeseen asti. Kuumeentapaisella kiireellä otettiin Saksan armeijassa käytäntöön uusi, monipanoksinen ampuma-ase ja sen sotaista voimaa lisättiin asettamalla jalkeille kaksi uutta armeijaosastoa. Venäjän onnettoman Bulgarian-politiikan seurauksena uhkasi puhjeta maailmansota. Jännitys kasvoi Bulgarian valtaistuinkysymyksen ratkaisun johdosta. Sobranje ei valinnut hallitsijaksi Venäjän ehdokasta, ruhtinas Mingrelskia, erästä velkautunutta Pietarin kaartinupseeria, vaan unkarilaisen husaariupseerin, Stambulovin ehdottaman prinssi Ferdinand von Koburg-Koharyn. Elokuun 22 p. 1887 26-vuotias ruhtinas 32-vuotiaan ministeripresidenttinsä seurassa juhlallisesti saapui Sofiaan.
Aleksanteri III järjesti Stambulovin syrjäyttämisen. Kolmas Venäjän asiamiesten toimeenpanema sotilassalaliitto ja Stambulovia vastaan tehty murhayritys meni kuitenkin myttyyn. Giers oli väsymätön. Vannovski epäili yht'aikaa Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan käytävän sodan voitollista päättymistä. Tsaari oli hylännyt Bismarckin ehdottaman kolmenkeisarinliiton uudistamisen, jotta hänellä olisi vapaat kädet Bulgariassa. Kesäkuun 18 p. 1887 Berliinissä tehdyssä "jälleenvakuutussopimuksessa" Pietarin ja Berliinin kabinetit kyllä olivat vakuuttaneet toisilleen molemminpuolista hyväntahtoista puolueettomuutta europpalaisen sodan varalta. Mutta sen johdosta ei ollut kumoutunut Saksan 1879 ottama velvoitus liittoutuneelle habsburgilaiselle monarkialle antaa sota-apua siinä tapauksessa, että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Silloin Aleksanteri III päätti myöntyä ja matkusti Berliiniin. Marraskuun 28 p. 1887 hänellä oli keskustelu valtiokanslerin kanssa. Bismarck todisti tsaarille, että hänen vakaumuksensa Saksan politiikan kavaluudesta perustui väärennettyihin kirjeisiin, jotka ovelasti oli Kööpenhaminasta hänen käsiinsä toimitettu. Päästiin sovintoon, joka siksi kerraksi haihdutti europpalaisen sodanvaaran. Ainoa, mitä Aleksanteri III epäonnistuneessa Bulgarian-politiikassaan Saksan diplomaattisella kannatuksella saavutti, oli se, ettei mikään europpalainen suurvalta tunnustanut Sofian uutta ruhtinasta. Venäjän holhouksesta vapautettu Bulgaria kehittyi uuden hallitsijansa tarmokkaassa johdossa odottamattoman nopeasti taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Aleksanteri III:n kuolemaan asti Venäjän hallitus ei pitänyt mitään diplomaattista edustajaa Sofiassa, ainoastaan salaisia asiamiehiä, joiden virittämien murhayritysten uhriksi rahaministeri Beltshev 1890 joutui. Stambulov sitävastoin pelastui henkivartijainsa valppauden tähden. Vasta hänen kukistumisensa jälkeen (joka tapahtui 30 p. maalisk. 1894) Venäjän asiamiehet häneen nähden panivat toimeen "rangaistustuomion", kun hänet 15 p. heinäk. 1895 keskellä katua ammuttiin kuoliaaksi.
Niinkuin Bulgarian olemassaolostaan, niin Serbian riippumattomuudestaan tulee kiittää Venäjän aseita. Mutta maantieteellinen asema ja taloudelliset edut ajoivat tämän pikkuvaltion Habsburgin monarkian suojelevaan syliin. Vapaamielisten saatua vaalivoiton venäläismielisistä radikaaleista tehtiin 1881 salainen liitto ynnä kauppasopimus Itävalta-Unkarin kanssa. Vasta kuningas Milanin luovuttua kruunusta 1889 onnistui Venäjän hallituksen vaivalloisen ja usein likaisen myyräntyön jälkeen osaksi voittaa takaisin menettämänsä vaikutusvalta.
Kokonaan hukkaan meni Venäjän vaikutus Romaniassa, missä suuttumus Etelä-Bessarabian luovuttamisesta Venäjälle ja venäläisten joukkojen kokoaminen rajajoen Prutin varsille 1883 aiheutti kuningaskunnan yhtymisen kolmiliittoon. Kreikan asema meren rannalla ja sen taloudelliset edut saattoivat sen Englannin vaikutusvallan alaiseksi, jonka laivasto vallitsi Välimeren itäosassa.
Näin Venäjä, erään Aleksanteri III:n lausunnon mukaan, saattoi luottaa "vain yhteen uskolliseen ystävään" Balkanilla. Tämä oli pieni Montenegro, joka edullisesti maksatti järkähtämättömän kiintymyksensä Venäjään vuotuisilla raha-, vilja- ja asesuorituksilla.
Tällaisen valtiollisen aseman täytyi johtaa slavofiilinen puolue
hittoon Ranskan kanssa, joka oli oleva keinona ja tarkoitusperänä
Venäjän vanhan Itämaan-politiikan päämäärän saavuttamiseksi,
Konstantinopolin valloittamiseksi.
II. Venäläis-ranskalainen Uitto.
Ensimmäinen valtiomies, joka lausui julki ajatuksen aseliitosta Ranskan tasavallan ja Venäjän monarkian välillä Saksaa vastaan, oli Gambetta. Tämän v. 1882 sattuneen kuoleman jälkeen patrioottiliigan perustaja ja johtaja Paul Déroulède innokkaasti sekä puhui että kirjoitti tehdäkseen tämän ajatuksen kansanomaiseksi molemmissa maissa. Hän sai tässä kannatusta Venäjän Pariisin-lähettiläältä, parooni Arthur Mohrenheimilta, ja tämän suosituksesta slavofiilisen puolueen johtajalta, Mihail Katkovilta Moskovassa, joka 1886 aloitti menestyksellisen sanomalehtisodan seuraavana vuonna päättyvän kolmenkeisarinliiton uudistamista vastaan. Tämän tsaarin neuvonantajan kuolema 1 p. elok. 1887 antoi Déroulédelle toivotun tilaisuuden toiseen Moskovan-matkaansa, missä hän pitäen mahtipontisen puheen laski seppeleen "suuren venäläis-ranskalaisen liiton esitaistelijan" haudalle. Toisen lähenemisen aiheen, nimittäin raha-asiain alalla, antoi Venäjän luotontarve, joka 1888 päätti ensimmäisen lainansa Pariisin rahamarkkinoilla. Aleksanteri III sulki kuitenkin itsepintaisesti korvansa kaikilta Ranskan raha- ja valtiomiesten kosintayrityksiltä. Hän näki liitossa kansanvaltaisen tasavallan kanssa vaaran Venäjän itsevaltiudelle. Tähän loukkauskiveen kaikki ranskalaisten poliitikkojen ponnistukset raukesivat. Mitä he eivät voineet, sen vaikutti Saksan ulkopolitiikan äkillinen muutos Bismarckin kukistumisen jälkeen. Uusi valtiokansleri, kenraali Caprivi, kieltäytyi suostumasta Venäjän tarjoamaan vuoden 1887 jälleenvakuutussopimuksen uudistamiseen. Muuan keisari Wilhelm II:n puhe saksalais-englantilaisesta aseveljeydestä sai valtiollisen vastineensa Sansibar-sopimuksessa 1 p:ltä heinäk. 1890. Venäjän diplomatia vainusi tämän saksalais-brittiläisen sopimuksen salapykälissä, joka oli tehty molempien maiden etupiirien rajoittamiseksi Afrikassa, myöskin salaisia sotilaallisia päätöksiä Venäjää vastaan aloitettavasta hyökkäyssodasta. Jottei ilman liittolaisia kohtaisi sellaista vaaraa, tsaari raskain mielin päätti tehdä liiton Ranskan tasavallan kanssa. Viralliset keskustelut siitä alkoivat keväällä 1891 yht'aikaa Pariisissa ja Pietarissa. Kun heinäkuussa Giersin ja Ranskan ulkoministerin Freycinet'n kesken oli päästy yksimielisyyteen, niin muuan ranskalainen laivasto-osasto lähti juhlalliselle vieraskäynnille Kronstadtiin. Seisoalta tsaari juhla-aterialla, joka pidettiin ranskalaisessa amiraalilaivassa, kuunteli marseljeesia, tuota vallankumouksen intomielistä taistelulaulua yksinvaltaista tyranniutta vastaan, jonka soittamista siihen asti Venäjällä oli rangaistu karkoituksella Siperiaan. Aleksanteri III:n viimeiset epäilykset parooni Mohrenheim voitti pitkässä audienssissa 18 p. elok. 1891 Hatsinassa. Senjälkeen hän riensi takaisin Pariisiin, missä 22 p. elokuuta Venäjän lähettiläs ja Ranskan ministeristön esimies Ribot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä ja Ranska sitoutuivat kaikin keinoin auttamaan toisiaan, jos jommankumman maan kimppuun hyökättäisiin.
Tsaari teki tämän salaisen puolustusliiton saadakseen liittolaisen Englantia vastaan. Sentähden Ranskan valtiomiehet ponnistelivat kehittääkseen liittoa vastaisuudessa siten, että he saavuttaisivat lopputarkoituksensa, Venäjän aseellisen avun kostosotaan Saksaa vastaan. Tässä mielessä Ranskan pääesikunnan päällikkö, kenraali Boisdeffre, seuraavana vuonna Pietarissa neuvotteli Venäjän pääesikunnan päällikön, kenraali Obrutshevin kanssa sotilassopimuksesta. Aleksanteri III antoi siihen kyllä periaatteellisen suostumuksensa, mutta selitti ranskalaiselle kenraalille 17 p. elok. 1892 Hatsinassa, että Venäjä vielä tarvitsi vähintään kaksi rauhanvuotta päättääksensä armeijansa uuden aseistuksen ja rakentaaksensa valmiiksi strategiset rautatiensä sekä toipuaksensa nälänhädästä ja kolerasta.
Tsaarin nimenomaisesta pyynnöstä liittosopimusta ei julkaistu eikä virallisissa puheissa saanut mainita muusta kuin molempien valtakuntien ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kuitenkaan ei Venäjän ja Ranskan välisen aseellisen liiton olemassaolosta saattanut olla mitään epäilyksiä, kun muuan venäläinen laivasto lokakuussa 1893 oli käynyt vastavierailulla Toulonissa ja kostonkiihkoinen Pariisi oli venäläisille laivasto-upseereille ja -miehistölle valmistanut huumaavia vastaanottojuhlallisuuksia. Uuden liittosopimuksen ranskalaisten toivomusten mukaan laajennettuine määräyksineen allekirjoittivat keväällä 1894 Giers ja Casimir Périer. Sotilaspiireissä odotettiin sodan puhkeavan elokuussa samana vuonna. Silloin Japani 1 p. elok. 1894 julisti Kiinalle sodan. Itä-Aasiassa puhjennut taistelu heitti Venäjän politiikan painopisteen sille taholle, missä venäläinen valloitushalu hiljaisuudessa jo aikoja sitten oli ryhtynyt valmisteluihin uuden suuren alueen anastamiseksi. Europassa ratkaiseva taistelu lykkäytyi toistaiseksi.