III. Länsi-Aasia.
Jumala oli Venäjän kansalle, niin slavofiilinen oppi julisti, Aasiassa määrännyt vapauttajan ja sivistyksen-levittäjän tehtävän. Tämän maailmantehtävän täyttämiseksi Venäjän valtio aina vuodesta 1582, jolloin venäläiset kasakat, yhdessä saksalais-balttilaisten sotavankien kanssa, olivat menneet rajavuoren Uralin poikki, oli miekalla laskenut valtansa alle koko Pohjois-Aasian sekä laajoja maa-alueita Länsi-Aasiasta. Rientokulku luonnollisen rajan saavuttamiseksi on vienyt venäläiset yhä kauemmaksi. Jos siihen jollakin kohdalla oli päästy, niin sen turvaaminen — niinkuin sotaministeri Kuropatkin eräässä tsaarille antamassaan mietinnössä 1900 selitti — vaati lähialueen valloitusta. Ja näin hillitsemättömästi valloittajana eteenpäin tunkeutuessaan Venäjällä aina vuoteen 1904 oli vain yksi vakavalta kannalta otettava vastustaja, joka esti sitä "täyttämästä jumalallista tehtäväänsä" — brittiläinen maailmanvalta. Samana vuonna, jolloin Englannin valtiotaito Berliinin kongressissa sai diplomaattisen voiton tsaarivaltakunnasta, muuan englantilainen sotajoukko kenraali Robertsin johdossa marssi Venäjän vasallivaltioon Afganistaniin ja valloitti sen eteläosan. Emiiri Shir-Ali pakeni Venäjälle, joka jätti suojattinsa auttamatta. Lordi Roberts asetti valtaistuimelle erään Englannille uskollisen ruhtinaan, joka vuotuista maksua vastaan lupasi vahvistaa sotavoimaansa — Venäjää vastaan. Mutta Venäjän vallan järjestelmällisen tunkeutumisen Intian suuntaan tämä vastoinkäyminen vain kahdeksi vuodeksi pysähdytti. Mihailovskista Kaspianmeren kaakkoisrannalta Turkin sodan juhlittu kansallissankari, kenraali Skobelev, 1880 aloitti marssinsa Tekke-turkmeeneja vastaan. Erämaan kuljetusvaikeudet, joiden johdosta ennen tehdyt sotaretket olivat surkeasti epäonnistuneet, hän voitti rakentamalla rautatien. Tammikuun 13 p. 1881 rosvoilevien paimentolaisten päälinnoitus Geok-Tepe valloitettiin, minkä jälkeen he alistuivat. Heidän maansa liitettiin Transkaspian (Kaspianmeren takaisena) alueena Venäjään ja kuvernööriksi määrättiin kenraali Komarov. Vuonna 1884 läheiset Merv-turkmeenit vapaaehtoisesti alistuivat Venäjän valtaan, kun heille luvattiin itsehallinto. Sittenkuin Merv oli sotilaallisesti miehitetty, jolloin vastoin sopimusta tehtiin hieman vastarintaa, Komarov tunkeutui Afganistaniin ja hajoitti 30 p. maalisk. 1885 Kushkin luona erään afganilaisen sotajoukonosaston. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs kutsutti heti Venäjän ulkoministerin luoksensa ja vaati "syyllisen" kenraalin paikalla kutsuttavaksi takaisin. Englantilaisen uhkaavasta puhetavasta säikähtyneenä Giers riensi tsaarin luokse ja ilmoitti: "Komarov on heti kutsuttava takaisin, se on Englannin muodollinen vaatimus." Mutta silloin Aleksanteri III kuohahti vihasta ja iskien mahtavan nyrkkinsä erääseen pöytään, joka meni kappaleiksi, jyrähti ministerilleen: "Ketä te palvelette, minua vaiko Englantia? Ilmoittakaa lähettiläälle, että tulen antamaan Komaroville kunnianosoituksen!" Ja niin kävikin. Rauhaa-rakastavan Gladstonen johtama brittiläinen kabinetti tyytyi venäläis-englantilaisen komissionin asettamiseen, joka pitkien keskustelujen jälkeen 1887 määräsi Afganistanin pohjoisrajan Venäjän vaatimusten mukaiseksi.
Siellä, missä Venäjän, Afganistanin, Kiinan ja Intian rajat sattuivat yhteen, kohosi Baijerin-kokoinen vuorimaa korkealle pilviin — Pamir. Huolimatta maan köyhyydestä, jonka ylätasangoilla kesäisin ja laaksonnotkelmissa talvisin vaeltavat paimenet viettävät hurjaa elämäänsä, sillä oli Venäjän hallitukseen suuri vetovoima. Muuan "tieteellinen retkikunta" kiipesi elokuussa 1891 tuohon vuorimaahan, voitti erään tielle asettuneen afganilaisen sotajoukonosaston, kulki Hindukushin muodostaman "luonnollisen rajan" poikki ja katseli tältä "maailman katolta" tiedonhaluisesti jalkojensa juuressa olevaa Kabulia ja taivaanrannalla nähtävää laajaa Intian tasankoa. Afganistanin emiiri, joka piti omanansa sitä maata, johon venäläiset olivat tunkeneet, kääntyi apua pyytäen, Englannin puoleen. Mutta rauhaa-rakastava brittiläinen pääministeri Gladstone kannatti taas myöntyväisyyttä. Kauan aikaa keskusteltua Lontoon kabinetti 1895 jätti riidanalaisen alueen Venäjälle. Siihen loppui sillä kertaa Venäjän tunkeutuminen Intiaa kohti, sillä samaan aikaan kiinalais-japanilainen sota läheni loppuaan, ja ulkoministeriön Aasian-osasto käänsi huomionsa Itä-Aasian kysymykseen.
IV. Itä-Aasia.
"Hallitse Itää", sitä merkitsee suomeksi käännettynä vuonna 1860 Japanin meren rannalle perustetun merilinnoituksen Vladivostokin nimi. Täällä 31 p. toukok. 1891 silloinen perintöruhtinas ja myöhempi tsaari Nikolai II loi ensimmäisen lapiollisen maata ryhdyttäessä maailman suurimpaan rautatierakennukseen. 7,581 kilometrin pituisena se johdettiin metsien ja arojen poikki, ja Tsheljabinskin luona, Ural-vuoriston itärinteellä, sen oli määrä yhdistää Kaukainen Itä Europan rautatieverkkoon ja turvata valloituspolitiikalle rajattomat sotaväenkuljetus-mahdollisuudet. Mutta aikaisemmin kuin venäläinen diplomatia luulikaan, kun vielä valmistettiin siltaa Jenisein poikki, pakotti kiinalais-japanilaisen sodan päätös käymään käsiksi Itä-Aasian asioihin, jolloin lähinnä Tyynen valtameren laivasto näytteli ratkaisevaa osaa.
Huhtikuun 17 p. 1895 voitettu Kiina Simonosekin rauhassa Japanille luovutti Formosan saaren, Liautungin niemimaan ynnä Port Arthurin merilinnoituksen sekä Niutshvangin sataman Etelä-Mandshuriassa ja tunnusti siihenastisen suojelusvaltionsa Korean riippumattomuuden. Kuutta päivää myöhemmin Venäjä, Saksa ja Ranska panivat sitä vastaan vastalauseensa. Noiden kolmen suurvallan sotalaivastojen uhkaavasti kokouduttua Tshili-lahteen Japanin hallitus myöntyi, käski kiihtyneen kansan vaieta ja määräsi vapaaehtoisen verotuksen tulevan kostosodan varustuksia varten. Port Arthur ja Niutshvang annettiin takaisin Kiinalle, joka lisäsi sotakorvaustansa, minkä Venäjä antoi Pekingin hallitukselle etukäteen ja minkä Japani käytti sotavoimansa vahvistamiseen.
Ulkoasiain johtajaksi oli Giersin kuoleman jälkeen 26 p. tammik. 1895 tullut monivuotinen Wienin-lähettiläs, ruhtinas Aleksei Lobanov-Rostovski, joka toistaiseksi asetti Balkanin kysymyksen "lasikuvun alle", saadakseen vapaat kädet Kaukaisessa Idässä. Saksan liittyminen Venäjän Itä-Aasian politiikkaan sai selityksensä uuden valtiokanslerin, ruhtinas Hohenlohen toivomuksesta taas solmia umpeen Berliinin ja Pietarin välisen langan, jonka Caprivi oli leikannut poikki. Kun Berliinin ulkoasiainvirasto ei tuntenut Japanin maantiedettä ja historiaa, niin se yhtä vähän kuin Lobanov saattoi huomata, mitä kohtalokkaita seurauksia oli oleva diplomaattisesta hyökkäyspolitiikasta Idän tulevaa suurvaltaa vastaan.
Toukokuussa 1896 vietettyyn Moskovan kruunausjuhlallisuuteen saapui kiinalainen valtiomies Li-Hung-Tshang. Hän vihasi Japania ja pelkäsi samalla sen miekkaa. Lobanov ja Witte vaativat vastineeksi siitä, että Venäjä suojelisi Kiinan alueen loukkaamattomuutta, lupaa Siperian radan jatkamiseen Pohjois-Mandshurian kautta ja sen suojelemiseen venäläisillä joukoilla. Tuo kokenut valtiomies huomasi kyllä, että tässä tarjouksessa piili Kiinalle kuuluvan maan anastus, mutta suostui siihen kuitenkin toukokuun 22 p., monien neuvottelujen, uhkausten ja herkullisten ateriain taivuttamana. "Ulkonäön säilyttämiseksi" hän kuitenkin vaati, ettei Venäjän hallitus, vaan siitä kokonaan riippuva "venäläis-kiinalainen pankki" rakentaisi ja hallitsisi Mandshurian rataosaa nimellä "Itä-Kiinan rata".
Jo seuraavana vuonna Saksan laivaston toimeenpanema Kiautshoun valtaaminen pani koetteelle Venäjän uskollisuuden sitoumustensa täyttämisessä. Pietarin diplomatia selitti kuitenkin Moskovan salasopimuksen niin, että se antoi Kiinalle turvaa vain Japanin maannälkää vastaan, mutta ei Saksan tai Ranskan sekautumista vastaan Taivaan valtakunnan ylivallanoikeuksiin. Heti senjälkeen, 18 p. jouluk. 1897, Venäjän laivasto purjehti Port Arthurin satamaan ja anasti tämän merilinnoituksen. Ja Ranska esitti laskunsa siitä, että se 1895 oli auttanut Kiinaa Japanin liioiteltuja rauhanehtoja vastaan, ottamalla 22 p. huhtik. 1898 haltuunsa eteläkiinalaisen sataman Kuangtshoun. Europan valtojen häiriytyneen tasapainon palauttamiseksi Kiinassa nostettiin sitten 24 p. toukok. 1898 Veihaiveissa, vastapäätä Port Arthuria, Englannin lippu. Voimaton Pekingin hallitus suostui muukalaisten anastamien alueiden muodolliseen luovuttamiseen, "ulkonäön säilyttämiseksi" vuokrasopimusten muodossa. Venäjä hankki itselleen sen ohessa vielä 7 p. toukok. 1898 oikeuden rakentaa haararadan Itä-Kiinan radalta Harbinista Mukdenin kautta Port Arthuriin ja turvata sitä "suojelusjoukoilla".
Ulkopolitiikan johtajaksi Lobanovin 31 p. elok. 1896 sattuneen kuoleman jälkeen oli tullut Mihail Muravjov, "Vilnan diktaattorin" pojanpoika, jonka luonteenpiirteet hänellä olikin. Sen lasikuvun, minkä hänen edelläkävijänsä oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, hän painoi vielä lujemmin siihen kiinni sillä sopimuksella, minkä Pietarin hallitus 28 p. huhtik. 1897 teki Wienin kabinetin kanssa. Siinä nuo molemmat suurvallat sitoutuivat olemaan sekautumatta turkkilaisen maakunnan Makedonian sekasortoisiin oloihin, missä oli puhjennut verinen partiosota, sekä status qvon säilyttämiseen Balkanilla. Venäjän voimat olivat käytettävissä uuteen valloituspolitiikkaan Itä-Aasiassa, jonka päämääränä kunnianhimoisen ulkoministerin silmissä häämötti Korean valtaaminen.