Sillä sota oli ratkaistu, jota Plehwe tahtoi sisäpoliittisista syistä ja jota Kuropatkin kertomuksessaan tsaarille 6 p:ltä jouluk. 1903 piti välttämättömänä, jotta Japanilta olisi riistetty oikeus pitää sotalaivastoa ja siten tehty sille mahdottomaksi Venäjän tulevassa taistelussa Saksaa vastaan auttaa tätä valtakuntaa hyökkäämällä Vladivostokia tai Port Arthuria vastaan. Besobrasov ja Aleksejev olivat aivan varmat siitä, että pieni Japani, nähdessään venäläisen jättiläisen voimakeinot, ei sotaan ryhtymällä tekisi itsemurhaa, harakiriä, vaan taistelutta luopuisi Koreasta. Molemmat mahtimiehet tekivät jo suurenmoisia suunnitelmia Itä-Aasian alueiden taloudelliseksi käyttämiseksi ja omien taskujensa täyttämiseksi.
Lokakuun 8 päivä menee, eikä Mandshuriaa ole tyhjennetty, niinkuin on luvattu. Yhä vielä Japanin hallitus tarjoo kättänsä rauhalliseen sovinnontekoon, mutta Pietarin kabinetti kehoittaa sitä kääntymään käskynhaltija Aleksejevin puoleen Port Arthurissa, niinkuin kerran 16. vuosisadalla Moskovan suuriruhtinaat ylpeästi olivat lähettäneet pikkuvaltioiden, niinkuin Ruotsin ja Liivinmaan, hallitukset asioineen Novgorodissa olevan käskynhaltijansa puheille. Aleksejev vaatii Pohjois-Korean sekä kahden maan eteläosassa olevan, vastapäätä Japanille kuuluvaa Tsushiman saarta sijaitsevan sataman luovuttamista. Nämä ehdot Japani hylkää. Tsaari tekee Lamsdorffin kanssa diplomaattisen matkan ulkomaille. Kohdatessaan keisari Frans Josefin Mürzstegissä 2 p. lokakuuta ja keisari Wilhelm II:n Wiesbadenissa 4 p. marraskuuta hän hankkii itselleen Itävalta-Unkarin ja Saksan puolueettomuuslupauksen tulossa-olevassa sodassa. Lamsdorff yrittää 28 p. lokakuuta Pariisissa saada sotilaallista kannatusta, mutta turhaan.[8] Japani on valmis taisteluun, sotalaina jo toukokuussa Lontoossa päätetty; ranskalaistakin pääomaa oli siinä mukana. Kansan mieli on kiihtynyt ja sotainen, ja tämä mieliala saa vastakaikunsa parlamentin myrskyisissä keskusteluissa 11 p. joulukuuta. Valmistuneella Siperian radalla pyörii herkeämättä sotilasjunia lännestä itään, uusia taistelulaivoja lähtee puhkuen Kronstadtista Port Arthuria kohti Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvistamiseksi. Joulukuun 24 p. 1903 Japani tekee uusia ehdotuksia ja pyytää niihin vastausta ennen 7 p. tammik. 1904, mutta sitä saamatta. Tokiossa pääsee se vakaumus valtaan, että Venäjä pitkittää keskusteluja vain täydentääksensä varustuksiansa maalla ja merellä. Viimeisen askelen saattaakseen Japanin hallituksen kärsivällisyyden loppumaan astuu Pobedonostsev. Hänen toimestaan määrätään 200,000 ruplaa valtiorahastosta oikeauskoisen tuomiokirkon rakentamiseksi Soulin, Korean pääkaupungin pääpaikalle. Tokiossa kokoutuu, mikadon johtaessa puhetta, "vanhojen neuvosto", kokeneiden valtiomiesten kokous, ja päättää, että sotaan on ryhdyttävä. Helmikuun 5 p. 1904 Japani keskeyttää diplomaattiset keskustelut ja aloittaa kolmea päivää myöhemmin vihollisuudet yöllisellä torpedolaivahyökkäyksellä Venäjän sotalaivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Meluava sotainnostus Pietarissa on vastauksena "salakavalan" vihollisen odottamattomaan ja menestykselliseen hyökkäykseen. Hovissa vallitsee välinpitämätön mieliala. Ollaan varmoja sodan voitokkaasta päättymisestä ja nähdään ensimmäisessä sotilaallisessa häviössä vain "kirpunpurema".
8. LUKU.
Kirkko.
I. Valtiokirkko.
"Joka tekee itsensä syypääksi kerettiläisyyden tai harhaoppien levittämiseen, joita jo on vallalla oikeauskoisen kirkon luopioissa, taikka uusien, uskolle vaarallisten lahkojen perustamiseen, rangaistaan kaikkien säätyoikeuksien menettämisellä sekä karkoituksella Europan Venäjältä Transkaukasiaan uutisasukkaaksi, Transkaukasiasta Siperiaan, mutta itse Siperiassa tämän maan kaukaisimmille paikoille."
Venäjän rikoslakikirjan 196 artikla.
"Pyhän, katolisen, apostolisen, oikeauskoisen kirkon" etupäässä oli tsaari sen rajattomalla vallalla varustettuna suojelijana ja ylimmäisenä pappina. Vain uskonkysymysten ratkaisu oli teoriassa pidätetty yleiselle kirkolliskokoukselle. Mutta kun sellaista ei sitten vuoden 1787 enää oltu pidetty, niin ylin kirkollinen hallintovirasto, "pyhä synodi", käytännössä järjesti myöskin uskonopilliset riitakysymykset. Moskovan, Kiovan ja Pietarin kolme metropoliittaa, Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan (Alaskan) 63 hiippakuntapiispaa, samoin kuin Tokion, Pekingin ja Urmian, saivat olla vain pyhän synodin osoitusten kuuliaisia toimeenpanijoita ja olivat toimeenpanossa konsistorien sihteerin valvonnan alaisia, joiden siitä tuli kertoa pyhän synodin yliprokuraattorille. Huolimatta piispanviran puhtaasta virkamiesluonteesta se oli kovin haluttu, sillä siihen kuului suuri valta alempiarvoisiin pappeihin nähden ja runsaat tulot. Mutta vain munkit voivat saada jalokivillä koristetun piispan sauvan. Tämä kehoitti kyvykkäitä ja kunnianhimoisia seminaarikasvatteja, uusimpana aikana myöskin hurskastelevia kaartinupseereja, tekemään munkkilupauksen. Sillä he astuivat niinsanotun "mustan" papiston riveihin, joka etuoikeutettujen ylpeydellä katseli "valkoisen" maallikkopapiston suurta laumaa. Luostarien luku ei Venäjän valtakunnan tuhatvuotisen historian minään aikakautena ole niin kasvanut kuin Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n hallituskautena. Virallisten tietojen mukaan oli vuonna 1915 kaikkien luostarien luku 942 ja niissä 80,388 asukasta. Suurinta kunnioitusta kansan keskuudessa nauttivat Kiovan, Moskovan lähellä olevan Sergievin, Pietarin Aleksanteri Nevskin, Volhynian Potshajevin ja Vienanmeren saaressa kaukana pohjoisessa oleva Solovetsin luostari. Monet tuhannet pyhiinvaeltajat kulkivat vuosittain näihin pyhiin paikkoihin, lisäten niiden ilmankin jo sangen suuria tuloja. Moskovan rikkain talonomistaja oli 60 virstan päässä kaupungista sijaitseva pyhän Sergiuksen luostari. Hautapaikka luostarin hautuumaalla takasi pääsyn taivaan valtakuntaan, ja siitä maksettiin sen mukainen hinta. Melkeinpä tuskallisella säästäväisyydellä munkit hoitivat yhä kasvavaa omaisuuttaan eivätkä olleet mitään iloisia lahjoittajia sota- ja nälkäaikoina. Yhteiskunnallinen huolto oli heille vallan vierasta; ani harvoissa luostareissa oli sairaalat. Joka ei pukenut mustaa kaapua ylleen kunnianhimosta ja munkkikammiossa nähnyt hierarkkisen arvoasteikon ensimmäistä astuinta, hän meni luostariin, ei luopuakseen maailmasta ja sen iloista, vaan päästäkseen sen työstä ja taisteluista. Monesta miesluostarista liikkui pahoja huhuja, joita uskottiin. Lukuisat nunnaluostarit olivat vajonneet naimatta-jääneiden tyttöjen huoltolaitoksiksi. Pääsymaksu vastasi elinkoron ostohintaa. Köyhiä talonpoikaistyttöjäkin otettiin; mutta heidän täytyi silloin piikatyttöinä palvella muita nunnia tai maailmaa kiertäen Kristuksen tähden kerjätä armeliaiden ihmisten lahjoja luostarille.
Valkoisen papiston sääty, johon kuului noin 70,000 pappia, ei yleensä nauttinut mitään erityistä kunnioitusta enempää sivistyneen yhteiskunnan kuin yksinkertaisen kansankaan puolelta. Heidän ammattinsa oli aina vuoteen 1864 ollut perittävä, pojan oli ollut pakko ryhtyä isänsä virkaan. Silloin oli heillekin, niinkuin maaorjatalonpojille, vapautuksen hetki tullut. Monet papinpojat pyrkivät virkamiehiksi tai vapaisiin ammatteihin, antautuivatpa politiikkaankin, missä he pian tulivat hyvin huomattaviksi äärimmäisellä jyrkkyydellään joko taantumukselliseen tai vallankumoukselliseen suuntaan. Tämä liike yltyi vuosisadan lopulla, kun rajamaiden venäläistyttämisen edistämiseksi Tarton ja Varsovan yliopistojen täytyi avata porttinsa pappisseminaarien kasvateille. Heidän sivistystasonsa tähden heiltä kuitenkin edelleen oli kielletty pääsy varsinaisiin venäläisiin korkeakouluihin. Teologian opiskelua varten oli neljä piispojen johtamaa "hengellistä akatemiaa" Kiovassa, Pietarissa, Kasanissa ja Moskovan-läheisessä Sergiuksen luostarissa. Mutta näidenkin jumaluusopillisten ammattikoulujen läpikäyneet valitsivat enimmäkseen maallisen virkamiesuran ja voivat toivoa sillä menestyvänsä, koska Pobedonostsev periaatteesta heitä suosi. Niin eivät vuosisadan lopusta alkaen vaienneet valitukset pappienpuutteesta maaseuduilla sekä pappien sivistyskannan taantumisesta, koska monet heistä olivat ottaneet vihkimyksen, suorittamatta loppututkintoa seminaarissa. Vain rajamaissa, joiden väestö oli etupäässä katolista tai protestanttista, oli oikeauskoisten pappien luku tarpeettoman suuri ja heidän aineellinen asemansakin paljoa edullisempi kuin Venäjällä. Yleensä ei papilta paljoa vaadittu; ei häneltä kysytty siveellistä puhtautta, vaan, niinkuin muinais-Roomassa, jumalanpalvelusmenojen tarkkaa tuntemista ja tuskallisen pikkumaista noudattamista, sillä niissä oli salaperäinen voima. Tätä kantaa edusti johdonmukaisesti myöskin Pobedonostsev. Kun ystävät tai kirkolliset intoilijat huomauttivat hänelle hengellisten elämässä vallitsevista huutavista epäkohdista, niin hän runsaasta tietovarastostaan kirkollisesta elämästä kertoi heille vielä paljoa pöyristyttävämpiä asioita, joiden hän antoi rauhassa tapahtua.
Jos jossakin oli munkki tai pappi, joka samalla kertaa oli hurskas ja puhdastapainen ja hyvin hoiti kristillisen sielunhoidon tehtäviä, ja kansa tunnusti ja antoi arvoa hänen siunausta-tuottavalle toiminnalleen, niin hänen ihailijansa koroittivat hänet "staretsiksi", pyhäksi vanhukseksi. Vuosisadan lopussa nämä kunnianarvoisat sielunhoitajat varsinkin tulivat muotiin; ylhäiset salongit avautuivat heille ja niissä kerrottiin legendoja heidän rukoustensa ihmeellisistä vaikutuksista. Heille tarjottiin rahaa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja pyydettiin heidän esirukoustaan Jumalan, hovinaisten ja ministerien luona. Suurta ja hyvää osaa näytteli staretsina 1890-luvulla Kronstadtin kunnian arvoinen pappi Ioan. Laajan valtakunnan kaikilta ääriltä hän sähköteitse sai rahalähetyksiä ynnä pyyntöjä, että hän rukoilisi jonkun kuolemansairaan puolesta. Aleksanteri III:nkin kuolinvuoteelle hänet kutsuttiin. Pian tuon ihmeidentekijän piiritti joukko kiihkoisia naisia ja miehiä, jotka hänen nimessään tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Alkoi epäpuhdas kilpailu. Teeskentelijät ja huijarit, vanhat ja nuoret, rupesivat suuremmalla tai vähemmällä onnella staretsin tuottavaan toimeen. Muuan pahimmista, entinen hevosvaras Rasputin, pääsi suureen valtaan ja korkeaan arvoon, tullen Nikolai II:n neuvonantajaksi ja tsaarillisen perheen ystäväksi.