Niinkuin luostarien, niin vuosisatain vaihteessa myöskin kirkkojen ja kappelien luku kasvoi. Niissä maakunnissa, joissa oli "toisuskoinen" väestö, valtio rakensi ne kaikkien veronmaksajien kustannuksella, harjoittaen sen ohessa lempeätä pakkoa paikallisia yhdyskuntia sekä katolisia, evankelisia, juutalaisia ja muhamettilaisia pankin- ja tehtaanjohtajia kohtaan, jotta hekin olisivat antaneet roponsa oikeauskoisen kirkon rakentamiseen.
Komea ja juhlallinen on valtiokirkon jumalanpalvelus, mahtavasti se vaikuttaa ihmisten aisteihin ja antaa mielelle mystillisiä symboleja. Syvälle maahan asti miehet ja naiset kumartuvat kultaisten pyhimyskuvien edessä ja tekevät palavalla innolla ristinmerkkejä. Hartaus täyttää mielen, mutta myöskin se muinais-Rooman käsitys, että Jumala ja pyhimykset eivät tee mitään ilmaiseksi. Rukouksen kuuleminen tulee vain sen osaksi, joka uhraa tuohuksensa pyhimyksen kuvan edessä, joka kumartuu, kunnes selkä katkee.
Niinkuin luostarien ja kirkkojen, niin kasvoi Aleksanteri III:n ja hänen poikansa aikana myöskin uusien pyhimysten ja uusien pyhäpäivien luku yhä. Elävää kirkollista mieltä ei sillä herätetty, vaan edistettiin kyllä laiskuutta ja ehkäistiin Venäjän kansan taloudellisten voimien kehitystä pyhäpäivien paljoudella.
Niinkuin keisarillisessa Roomassa, niin myöskin Venäjän viimeisten keisarien aikana valtiouskontoon kuuluminen, sen määräysten ulkonainen täyttäminen oli oikean valtiollisen mielenlaadun todistuksena. Maalliset arvobenkilöt, jotka palatseihinsa perustivat kotikirkkoja ja vähän väliä panivat niissä toimeen komeita jumalanpalveluksia, saivat iloita pyhän synodin kaikkivaltiaan yliprokuraattorin erityisestä hyväntahtoisuudesta. Ehtoollisella-käynnistä pidettiin kirjaa; virkamiesten tuli vuosittain esimiehilleen antaa todistus saamastaan kirkollisesta synninpäästöstä. Kun tsaarillinen perhe kävi Herran pöydälle, niin se hoviministeriön ja Pietarin sähkösanomatoimiston välityksellä virallisesti ilmoitettiin kaikille alamaisille.
Niinkuin roomalaisen virkavallan täydentäjä, keisari Diocletianus, julkisessa luopumuksessa valtionuskonnosta näki rikoksen valtiota vastaan ja ankarasti rankaisi sen, niin myöskin keisarillinen Venäjän hallitus menetteli luopuneita vastaan. Ja niiden luku oli suuri, vaikk'ei siitä tilaston avulla saanut selkoa.
II. Vanhauskolaiset.
Monivuotinen teologinen riita Vapahtajan nimen oikeasta ääntämisestä — Isus vaiko Jisus? — oikeasta ristinmerkin tekemisen tavasta — kahdellako vai kolmella sormella? — oli vaikuttanut sen, että suuri osa Venäjän kansasta 17. vuosisadalla oli luopunut valtiokirkosta. Vanhauskolaisiksi he itse itseänsä sanoivat, sillä heidän mielestään jumalanpalvelusmenoilla oli salaperäinen voima ja he sekoittivat ne uskoon, luopuneiksi (raskolniki) taas nimitti heitä hallitseva ja heitä vainoava valtiokirkko. Tämä virallinen haukkumasana vaihdettiin suvaitsevaisuusediktissä 30 p:ltä huhtik. 1905 nimitykseen "vanhoja kirkonmenoja noudattavat", joka täydellisesti vastasi asian laatua. Siitä huolimatta synodi seitsemää vuotta myöhemmin antoi heistä lausunnon, ettei heitä sopinut pitää kristittyinä. Vasta senaatin ukaasi 12 p:ltä huhtik. 1916 tunnusti heidän kristillisyytensä. Vanhauskoinen kirkko pitää jäykästi kiinni vanhan, pietarintakaisen Venäjän kirkollisista, valtiollisista ja yhteiskunnallisista ihanteista ja tavoista ja on sen johdosta saanut sanomattoman paljon kärsiä. Aleksanteri III antoi arvoa vanhauskoisten taantumuksellisille mielipiteille ja halusi valtiollisista syistä sovintoa heidän kanssaan. 17. vuosisadan mielipiteeneroavaisuudet eivät enää saaneet olla minään esteenä. Jo 18. vuosisadan lopussa molempien leirien valistuneet teologit olivat tunnustaneet, että Jeesuksen nimen ääntäminen ja ristinmerkin tekemisen muoto eivät sisältäneet mitään kristillisen uskonopin aineksia ja että molemmilla vastakkaisilla käsityksillä siitä oli historiallinen oikeutuksensa. Mutta Pobedonostsevin uskonkiihko ymmärsi sovinnolla ehdotonta alistumista pyhän synodin alle. Siihen eivät vanhauskolaiset, jo monien pyhinä kunnioitettujen marttyyriensa tähden, voineet suostua. Vainon pitkinä vuosina he olivat muodostaneet oman kirkkonsa kansanvaltaisella perustuksella, joka oli jyrkässä ristiriidassa valtiokirkon virkavaltaisen rakenteen kanssa. He ymmärsivät sovinnolla vanhauskoisen, itsenäisen kirkon sekä kaikkien sen arkkipiispojen, piispojen ja pappien tunnustamista valtiovallan puolelta. Sovintoa ei syntynyt, ja uudestaan alkoi vaino Nikolai II:n aikana, joka tässä antoi Pobedonostseville vallan vapaat kädet. Jälleen täyttyivät Susdalin luostarivankilan kammiot vanhauskoisen kirkon vangituista piispoista. Kaukasiassa poliisi kaivautti haudoistaan ja poltatti roviolla kahden pyhänä kunnioitetun piispan luut. Mitä lähimmässä yhteydessä santarmien ja virallisten syyttäjien kanssa hallituksen lähettämät lähetyssaarnaajat taistelivat harhaoppia vastaan. Tälläkään alalla Pobedonostsev ei säästynyt pettymyksiltä. "Kerettiläiset" käännyttivät uskonintoisia lähetyssaarnaajia, niin että nämä liittyivät vanhauskoiseen kirkkoon. Tosin vallitsi "vanhan uskon" tunnustajien keskuudessa riitaa ja toraakin. Oli ryhmä nimeltä "bespopovtsy" (papittomat), jotka vetoamalla muinaiskristillisen kirkon tilaan Diocletianuksen-aikuisen vainon aikana hylkäsivät pappissäädyn; toinen nimeltä "stranniki" (vaeltajat), jotka kuljeksivassa kerjäläiselämässä koettivat noudattaa Kristuksen vaellusta maan päällä, ynnä muita lahkoja, jotka taistelivat toisiaan vastaan sillä vastenmielisellä intohimoisuudella, minkä uskonnollinen tai valtiollinen kiihko kaikkialla ihmiselle antaa.
III. Mystillisiä lahkoja.
Syvä uskonnollisuus, yksityisten raamatunkohtien lapsellinen tai hiusta-halkova selittäminen, elämäntaistelun ankaruus, mystillinen paremman olemassaolon kaipuu, sellaisen Jumalan ikävöiminen ja etsiminen, joka ei ole "pappien ja santarmien Jumala", on synnyttänyt molokanien, hlystien, valkokyyhkysten, duhobortsien, tolstoilaisten ynnä muiden mystikkojen uskonyhteydet. Lahkoista muodostui uusia lahkoja, ne kasvoivat rehevästi kuin aroruoho, katosivat ja versoivat uudestaan, ilkkuen venäläisen valtioinkvisitsionin raivolle. Jos karkoitettiin uusien oppien tunnustajat Kaukasian vuoristoon tai Siperian metsiin uutisasukkaiksi, niin he siellä levittivät uskoansa. Muinaiskristillisten marttyyrien urhoudella ja itsensäkieltämyksellä he kärsivät Venäjän vankilain raippa-, nälkä- ja lihakidutusta.
Maailman lunastaja, julistivat hlystit, vaeltaa ruumiillisessa muodossa Venäjän maiden halki ja hänen mukanaan jumalanäiti Maria. Kaikissa arvokkaissa talonpojissa ja nuorissa naisissa sana jälleen tulee lihaksi, antaa uskovaisille armoa ja rauhaa, hekumallista hurmiota tanssin pyörteissä ja "Kristuksen rakkaudessa", tekee ihmeitä ja lausuu ennustuksia. Älkää olko tämän maailman ja tämän valtakunnan lapsia, sillä he ovat Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa vastaan, saarnasivat duhobortsit. Ihmisten rintaan Jumala on pyhäkkönsä pystyttänyt eikä mitään papistoa tarvita välittäjäksi. Jumala on vuorisaarnassa, opetti kreivi Leo Tolstoi, antanut ihmiskunnalle ainoan ja oikean lakinsa. "Paha" maan päällä oli muka uudenaikainen valtio pakkokeinoineen, santarmeineen ja pikatulitykkeineen; oli myöskin oikeauskoinen kirkko "pakanallisine loitsuineen" ja omantunnonpakkoineen. Vain evankelinen veljenrakkaus, joka kaikki kesti, kaikki kärsi ja kaikki voitti, on passiivisella vastarinnalla voittava myöskin uudenaikaisen valtion luonnonvastaisine epäjumalineen ja tässä elämässä perustava Jumalan valtakunnan, jossa vallitsee rauha maan päällä ihmisten onneksi.