Jasnaja Poljanan filosofi ei joutunut vankilaan, joka oli "ainoa kelpo miehen osaksi tsaarillisella Venäjänmaalla tuleva asunto", niinkuin hän terävällä kielellänsä sanoi, mutta kyllä tuhannet hänen kannattajansa. Hänet itsensä pyhä synodi Pobedonostsevin pyynnöstä 8 p. maalisk. 1901 juhlallisesti pani kirkonkiroukseen, mikä antoi hänelle aihetta leimuavassa vastauksessa ylimmälle kirkollisvirastolle vielä kerran julistaa kuuntelevalle joukolle kristillistä anarkismiansa.
IV. Protestanttisia lahkoja.
Suoraan liittyen protestanttisuuteen syntyivät stundistien lahko valtakunnan etelä- ja fiaskovistien sen pohjoisosassa. Saksalaisten evankelis-luterilaisten siirtolaisten hartaushetket (stunden), joissa vähävenäläiset talonpojat ensi kerran vuonna 1860 Rohrbacbin kylässä lähellä Odessaa kävivät, antoivat stundismille nimensä ja määräsivät sen kehityksen. Sen yksin raamattuun perustuvaa oppia levitettiin vähävenäjän kielellä, millä seikalla oli sitä suurempi menestys, kun tätä kieltäkin vainottiin. Intohimoisella vihalla Pobedonostsev on juuri tätä lahkoa vainonnut, koska se hylkäsi pyhimysten ja heidän kuviensa kunnioituksen. Hänen toimestaan pyhä synodi 1894 julisti stundismin "mitä vaarallisimmaksi ja vahingollisimmaksi lahkoksi". Tämä virallinen leimaaminen antoi oikeudellisen perustuksen poliisin toimeenpanemille hyökkäyksille venäläisten talonpoikien hartaushetkiä vastaan, jolloin avoinna-oleva raamattu oli "todistuksena tehdystä rikoksesta", jota tuomioistuin rankaisi vankeudella. Edelleen poliisi Pobedonostsevin aloitteesta niiden välillä pani toimeen stundistipogromeja kiihoittamalla oikeauskoisia talonpoikia "neitsyt Maarian ja pyhimysten jumalaa-pilkkaavia halveksijoita" vastaan, jotka ryöstettiin puti-puhtaiksi, ruoskittiin ja sitten kunnan enemmistön päätöksellä lähetettiin Siperiaan. Sivistyneeseen, mutta herkkäuskoiseen venäläiseen yhteiskuntaluokkaan Pobedonostsev hänelle uskollisen sanomalehdistön välityksellä sekä valtiollisilla lentokirjasilla järjestelmällisesti levitti satua venäläisen stundismin ja Preussin sotaministeriön hautomien kauheiden valloitustuumien välisestä yhteydestä.
1870-luvun lopulla saarnasi Pietarin salongeissa muuan lordi Radstock ranskan kielellä evankeliumia protestanttis-metodistisesti väritettynä. Hänelle, joka ennen oli ollut brittiläisen armeijan upseeri, oli lähetystoimi tullut sydämenasiaksi ja vapaaehtoiseksi kutsumukseksi. Esivalta näki aluksi siinä vain viattoman vastineen spiritismille, jolle yhteiskunnan "ylimmät kymmenentuhatta" siihen aikaan innolla ja uskolla antautuivat. Innostuneen kannattajan sai "lordi-apostoli", joksi ruhtinas Meshtsherski häntä eräässä ivallisessa romaanissaan sanoi, muutamasta hienosta, rikkaasta kaartinupseerista, kreivi Pashkovista, jolla oli pääkaupungin ensimmäisen valssintanssijan maine. Siihen asti hänelle tuntematon evankeliumi oli hänelle kuin ilmestys, ja uuden totuuden löytäjän ihanteellisuudella hän ryhtyi levittämään sitä yksinkertaisen kansan keskuuteen. Kun tämä "salonkistundismi" levisi Moskovaankin, niin Pobedonostsev alkoi huolestua. Pashkov lähetettiin ulkomaille, missä hän 1902 Pariisissa kuoli, hänen laitoksensa suljettiin 1884 ja hänen perustamansa "Evankelinen Sunnuntailehti" lakkautettiin. Kaihomielin Pobedonostsev valitti vuosikertomuksessaan: "korkeimmassakin yhteiskuntaluokassa oli mielettömiä, jotka luopuivat isiensä uskosta ja omistivat uuden kiertävien lahkolaisten levittämän opin". Hieno maailma ei kauan pitänyt puoliaan kaikkeinkorkeinta epäsuosiota vastaan ja palasi katuvaisena pöytien tanssittamiseen ja henkien manaamiseen. Mutta yksinkertaisessa kansassa evankelinen oppi edelleenkin versoi ja pääsi pian kosketuksiin etelässä syntyneen, olemukseltaan yhtäläisen stundismin kanssa.
Vuosisadan lopussa pelastusarmeija Suomen kautta pyrki Venäjälle. Pobedonostsev kielsi siltä pääsyn. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen perustettiin muutamia pelastusarmeijan-sukuisia yhteiskunnallis-uskonnollisia yhdistyksiä hallituksen luvalla, joka katulähetyksessä ja herätyskokouksissa näki viattoman johdattimen pois katukiihoituksesta ja vallankumouksellisista joukkokokouksista.
V. Katolisen kirkon asema.
Vuoden 1863 Puolan kapina oli seurauksiltaan johtanut Pietarin ja Vatikaanin virallisten suhteiden keskeytykseen. Paavi Leo XIII koetti solmia ne uudestaan ja kohtasi siinä myötämielisyyttä Aleksanteri III:ssa, joka Pyhässä istuimessa näki vanhoillisten periaatteiden tuen. Vuonna 1882 tehtiin kirkollinen sopimus, jonka määräykset olivat Venäjän hallitukselle sangen edulliset, mistä huolimatta virkavalta niitä edelleen rikkoi. Ranskalainen jesuiitta Pierling, muuan kielitaitoinen, kyvykäs mies, oli persoonallisena välittäjänä paavin ja tsaarin kesken ja koetti ylhäisaateliston piirissä levittää aatetta "molempien kirkkojen välisestä henkisestä yhteydestä". Monet vanhojen bojaarisukujen jäsenet kääntyivät salaa katolisuuteen. 1880-luvun lopussa oli molempien kirkkojen läheneminen kuin ilmassa, jopa niiden unioni, tunnustamalla paavin kanoninen auktoriteetti, niinkuin jesuiittakunta toivoi. Pobedonostsev on sen estänyt. Aleksanteri III:n kuoleman kautta pyhän synodin yliprokuraattori sai vapaat kädet katolisen kirkon järjestelmälliseen sortamiseen, joka oikeudelliseen asemaansa nähden painettiin pelkäksi suvaituksi lahkoksi Venäjällä. Vuonna 1895 käytäntöön otettu valtion valvoma tutkintojärjestys vaikeutti papinarvon saantia ja saavuttikin tarkoituksensa: monet katoliset seurakunnat olivat sielunpaimenta vailla. Ei ainoastaan uusien kirkkojen perustaminen ollut kielletty, vaan myöskin vanhojen korjaaminen. Jos ne uhkasivat luhistua, niin virkavallalla oli mukava tekosyy rakennuspoliisin toimenpiteellä sulkea katolisia kirkkoja, mikä joka kerta mitä syvimmin kuohutti seurakuntien mieltä. Kolmetoista vielä Puolassa olevaa luostaria asetettiin lakkautuskannalle. Laillista katolisen kirkon levittämistyötä rangaistiin rikoslakikirjan 187 artiklan mukaan "viettelemisenä luopumaan oikeauskoisuudesta" karkoituksella Siperiaan uutisasukkaaksi taikka vain kuritushuoneella. Vuonna 1903 muodostui Puolassa mariavitien kansallisdemokraattinen lahkokunta, joka hylkäsi paavin ja piispojen arvovallan, häiritsi jumalanpalveluksia ja teki muutakin vallattomuutta. Kaikki tämän lahkon pyrinnöt saivat iloita mitä suopeimmasta kannatuksesta valtiovallan puolelta, joka siten toivoi voivansa ajaa kiilan katolisen kirkon lujaan elimistöön.
Pobedonostsevin jäykän, leppymättömän kannan Länsi-Europan kristittyihin kirkkoihin nähden osoitti selvimmin pyhän synodin vastaus maaliskuun 10 p:ltä 1903 Konstantinopolin patriarkan lähetyskirjeeseen, jossa hän oli ehdottanut sovinnollista selvittelyä toisten kristillisten kirkkojen kanssa, kalenterin parannusta ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Katolisen ja protestanttisen kirkon tuli ensin "osoittaa katumusta", ennenkuin ne voitiin ottaa pyhän oikeauskoisen kirkon helmaan. Mutta siihen aikaan oli "uskonnollinen eristyneisyys ja uskonkiihkoinen ylpeys katolilaisten ja vielä enemmän protestanttien tunnusmerkkinä". Venäjän kirkon täytyi muka yhäti suojella lampaitansa näiden toisuskoisten viettely-yrityksiltä. Oikeauskoisten teologien tehtävänä oli saattaa Länsi-Europan tietoisuuteen "ortodoksisen opin todellinen suuruus ja väärentämätön kristillinen puhtaus". Yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsuminen julistettiin valtiollisista syistä mahdottomaksi hyväksyä ja samoin hylättiin juliaanisen kalenterin uudistus, koska se "epäilemättä synnyttäisi järkytyksiä kirkon elämässä".
Jo aikaisemmin, vuonna 1897, oli Pietarin tiedeakatemian aikomus uuden vuosisadan alusta ottaa Venäjällä käytäntöön gregoriaaninen kalenteri rauennut Pobedonostsevin vastustukseen.
VI. Evankelisen kirkon asema.