Stolypin valtakunnanneuvostossa 1910.
Ne rajamaat, jotka lännestä, etelästä ja idästä ympäröivät Sisä-Venäjää, ovat osaksi sopimuksenmukaisen rauhallisen alistumisen johdosta, osaksi sodanuhkalla, mutta enimmäkseen valloituksella liitetyt Venäjän valtakuntaan. Jokaisen valloituksenkin jälkeen on hallitsijavalta kuitenkin antanut selityksiä, että tsaarin uusien alamaisten oikeuksia ja kansallista kulttuuria ei tulla hätyyttämään. Mutta kaikki lupaukset ja sopimukset keisarillinen Venäjän hallitus ennemmin tai myöhemmin on rikkonut.
Pääsyy hallitsijavallan 19. ja 20. vuosisadalla tekemiin oikeudenloukkauksiin perustui kansallisuusaatteeseen, joka Napoleon I:n maailmansotien jälkeen valtavana aaltona kävi kautta Europan. Venäjällä se sai sattuvan ilmaisunsa slavofiilien opissa, joka antoi Pobedonostseville hänen venäläistyttämispolitiikkansa siveellisen oikeutuksen. Stolypin aloitti uudestaan tämän vallankumouksen kautta keskeytyneen politiikan, ei uskovaisen kiintymyksestä oppiin, vaan valtiollisista syistä. Hän piti kiihkokansallista sisäpolitiikkaa parhaana keinona johtaa huomion pois kadettien ja vallankumouksellisten pyrinnöistä ja tehdä ne tyhjiksi. Natsionalismin aate perustuu ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Venäläinen ylpeys tunsi itsensä loukatuksi siitä, että kaikki vierasheimoiset[9] vastustivat venäjän kielen ja venäläisen sivistyksen käytäntöön ottamista, sen sijaan että olisivat ilomielin sulautuneet siihen kansaan, joka Jumalan päätöksen mukaan oli näyttelevä johtavaa osaa tulevassa maailmanhistoriassa. Kateutta herätti se, että läntisten rajamaiden asukkaat olivat korkeammalla aineellisen kulttuurin asteella kuin hallitseva kansa valtakunnan keskustassa. Vihaa oli vanhastaan puolalaisten ja venäläisten kesken, ja se vain kiihtyi raa'asta sortopolitiikasta. Vihaa saksalaisia ja suomalaisia vastaan lietsoi keinotekoisesti Venäjän kansassa slavofiilinen sanomalehdistö.
Toisena syynä oli virkavallan yhdenmukaisuudentarve. Rajamaahan siirretylle virkamiehelle oli kovin epämukavaa, että hänen täytyi tutkia tuntemattomia hallinto- ja oikeusoloja. Korkeammatkin virkamiehet olivat usein alempien kanssa yhtä mieltä siitä, että venäläisestä poikkeava järjestys oli pelkkää epäjärjestystä. Niinpä Suomen kenraalikuvernööri, kenraali Bobrikov, erään Tukholman sanomalehtimiehen kysymykseen, mitä hänen Suomen-politiikkansa tarkoitti, antoi kuvaavan vastauksen: "järjestyksen voimaansaattamista, ei muuta mitään". Länsimainen käsitys oikeudesta oli tuntematon venäläiselle virkavallalle, joka sekoitti oikeuden lakiin tai jonkin esimiehen viimeiseen määräykseen.
Kolmanneksi perustelivat sotilaalliset näkökohdat välttämättömyyttä "liittää" joku rajamaa "venäläiseen valtakunta-ajatukseen", niinkuin Kuropatkin salaisessa mietinnössään vuodelta 1900 määritteli venäläistyttämispolitiikan. Pelättiin, että sorretut vierasheimoiset sodan sattuessa voivat auttaa maahan hyökkäävää vihollista. Vuosisadan lopussa kuljetettiin suurilla kustannuksilla venäläisiä talonpoikia pitkää meritietä Odessasta Vladivostokiin muuttamaan ihmisistä köyhää Ussuri-aluetta venäläiseksi maaksi. Mutta kävikin vallan toisin. Muuten venäläinen talonpoika kaikkialla Aasiassa on näyttäytynyt kelpo uudisasukkaaksi, jos hänelle vain on suotu liikuntavapautta, mutta Tyynenmeren siirtolaiset pitivät mukavampana palstoittaa heille määrätyt maat ja vuokrata ne ahkerille kiinalaisille ja korealaisille. Itse he sen sijaan näyttelivät joutilaan tilanomistajan osaa, joka vietti aikansa metsästyksellä, juomingeissa ja kokoamalla maaveronsa keltaisilta, joita joukoittain tulvi maahan. Venäläis-japanilaisen sodan jälkeen hallitus lähetti retkikunnan tutkimaan Amur-virran suusta pohjoiseen olevaa rannikkoa. Tällöin tehtiin iloinen löytö. Keksittiin Ulban-, Tugur- ja Uda-lahtien rannoilla joukko venäläisiä talonpoikais-siirtoloita, joiden olemassaolosta siihen asti ei ollut ollut aavistustakaan. Ne olivat venäläisiä lahkolaisia, jotka hallituksen avutta olivat itse löytäneet tien aina Ohotan-meren rannalle saakka.
Kun tulossa-oleva maailmansota alkoi luoda varjojaan, niin hallitus 1910 esitti lakiehdotuksen Volhynian, Podolian ja Kiovan kuvernementtien saksalaisia siirtolaisia vastaan, luuloteltiin, että he Preussin sotaministeriön suunnitelmien mukaisesti olivat asettuneet linnoitusten läheisyyteen, jotka kuitenkin oli rakennettu kauan aikaa sen jälkeen kuin he olivat tulleet maahan Puolasta. Niinkuin Stolypin 8 p. marrask. 1910 duumassa esitti, oli nämä saksalaista kansallisuutta olevat Venäjän alamaiset karkoitettava ja heidän viljelykselle raivaamansa maa annettava tshekkiläistä tai ukrainalaista kansallisuutta oleville Itävalta-Unkarin kansalaisille. Samanlainen suunnitelma oli hallituksella samaan aikaan mielessä Kuurinmaan lättiläiseen talonpoikaisväestöön nähden. Talonpoikaismaapankin oli määrä ostaa saksalaisten käsissä oleva kartanomaa, sanoa irti lättiläiset vuokramiehet ja asuttaa näin vapaaksi-tullut maa venäläisillä talonpojilla. Grusiassa, missä talonpojat vanhastaan valittivat maan puutetta, hallitus samaan aikaan palstoitti valtion tiluksia ja jakoi niitä venäläisille siirtolaisille. Kun venäläiset 1916 olivat valloittaneet Turkin Armenian, oli tarkoitus, että venäläiset kasakkasiirtolain muodossa asuttaisivat tuon sodan ja turkkilaisten hirmutekojen autioittaman maan.
Sotilaalliset syyt ne aiheuttivat myöskin Suomea vastaan toimeenpannun, maan venäläistyttämistä tarkoittavan sotaretken. Katkov oli jo 1885 julistanut sodan suuriruhtinaskunnan separatismia vastaan, mutta saanut osakseen vain vähäistä myötämielisyyttä hallituksen puolelta. Vain postilaitos oli venäläistytetty, kun Suomen postivirasto lain nojassa oli kieltäytynyt kuljettamasta erästä Oldenburgin prinssin Aleksanterin, tsaarin serkun, venäläisellä postimerkillä varustettua kirjettä. Silloin tuli toiselta taholta virkavallalle apua. Ranska vaati liittolaiseltaan sen koko sotavoiman yhdenmukaistuttamista. Suomella oli oma pieni armeijansa, jonka virkakieli oli ruotsi tai suomi, mutta komennuskieli venäjä. Kun tämä itsehallintoa nauttivan suuriruhtinaskunnan sotilaallinen erikoisoikeus perustui sen valtiosääntöön, niin Nikolai II Ranskan pääesikunnan vaatimuksesta 15 p. helmik. 1899 kumosi valtiosäännön, jonka hän 6 p. marrask. 1894 heti valtaistuimelle noustuaan erityisellä manifestilla oli vahvistanut.[10] Maan uskollinen väestö kokosi 522,931 allekirjoitusta erään anomuskirjan alle, että valtiosääntö palautettaisiin voimaansa. Lähetyskuntaa, jonka oli määrä antaa se tsaarille, ei otettu vastaan. Samaa tarkoittaviin senaatin, Suomen korkeimman hallitusviraston, sekä valtiopäivien anomuksiin vastattiin sillä, että venäjä määrättiin virkakieleksi kaikkiin virastoihin. Suomen virkamiehet ryhtyivät epätoivoisesti oppimaan kolmatta virkakieltä.[11] Suomen sotajoukko hajoitettiin. Mutta Kuropatkinin valmistaman uuden asevelvollisuuslain toimeenpano näyttäytyi mahdottomaksi kansan yksimielisen passiivisen vastarinnan tähden. Kutsuntoihin ei saavuttu, huolimatta kenraalikuvernööri Bobrikovin kaikista laillisista ja laittomista toimenpiteistä. Kesäkuun 16 p. 1904 hänet murhasi senaatinvirkamies Eugen Schauman, muuan ruotsinkielinen suomalainen, ja kerran niin uskollinen kansa ylisti hänen tekoansa kuin Pohjolan Wilhelm Tellin. Kolmea kuukautta myöhemmin suomalainen aktiivisen vastarinnan puolue kokosi Venäjän hallitusvastaisten puolueiden kongressin Pariisiin, jossa päätettiin, että vallankumous oli Venäjällä toimeenpantava. Sen puhkeaminen pakotti tsaarin manifestillaan 4 p:ltä marrask. 1905 palauttamaan voimaansa rikkomansa perustuslain ja julistamaan laittomiksi ja kumotuiksi kaikki Venäjän hallituksen vuoden 1899 jälkeen antamat määräykset. Venäjän vallankumouksen kukistamisen jälkeen alkoi Stolypinin aikana uusi, paljoa ankarampi hyökkäys sisällisesti itsenäistä Suomen suuriruhtinaskuntaa vastaan, joka Venäjän natsionalistien tahdon mukaan oli muutettava venäläiseksi maakunnaksi nimeltä "Pohjanlahden alue". Vuonna 1910 Suomen valtiosääntö toisen kerran kumottiin valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja tsaarin yhteistoiminnalla. Suomalaiset pyysivät ulkomailta oikeustaistelunsa siveellistä kannattamista. Saksalaiset professorit panivat tapahtuneen oikeudenloukkauksen johdosta vastalauseensa duumaa ja valtakunnanneuvostoa vastaan. Saman teki 120 Ranskan senaattoria ja 239 edustajakamarin jäsentä, mutta sikäläinen sanomalehdistö tappoi osaksi tämän asian äänettömyydellä. Venäjän lehdet eivät saaneet siitä mitään mainita. Suurimmalla osalla Venäjän sivistynyttä yleisöä, joka Suomesta oli lukenut vain lainopillis-valtiollisia lentokirjasia tai Novoje Vremjan tarkoitusperäisiä juttuja, ei ollut mitään selvää käsitystä oikeuskysymyksestä eikä aavistustakaan siitä hirvittävästä suuttumuksesta kaikkea venäläistä vastaan, jonka jo toistamiseen tapahtunut oikeudenloukkaus koko Suomessa oli synnyttänyt. Hallituksella oli urkkijainsa kautta siitä tieto, ja se katsoi 1914 välttämättömäksi lähettää useita sotajoukonosastoja kerran niin uskolliseen Suomeen, sen sijaan että ne olisi lähetetty Saksan rajalle. Venäläiset vartiojoukot eivät voineet estää useita asekykyisiä suomalaisia 1915 meren jään poikki pujahtamasta Ruotsiin ja sitten vapaaehtoisina Saksan armeijassa Riian rintamalla taistelemasta venäläisiä vastaan. Nikolai II:n ja hänen veljensä valtaistuimesta-luopuminen katkaisi 1917 Suomen ja valtakunnan välisen valtiositeen, ja kaikki puolueet vaativat yksimielisesti maansa erottamista Venäjän valtakunnasta.[12] Pietarin uudet valtiomiehet olivat siitä kovin kummissaan ja puhuivat suomalaisten kurjasta kiittämättömyydestä. He olivat vielä liiaksi Venäjän menneisyyden lumoissa, voidaksensa ymmärtää mitä tunteita monenkertainen oikeudenloukkaus synnyttää maassa, jossa vallitsee länsimainen sivistys. Keväällä 1918 Suomi saavutti lopullisen vapautuksensa Venäjän herruudesta, osaksi Saksan sotilaallisella avulla.
II. Menetelmä.
"Vierasheimoisten kiitollisuus on Venäjälle yhdentekevä. Me emme ole vierasheimoisia valtamme alle laskeneet tuottaaksemme heille mielihyvää, vaan siksi, että heitä tarvitsemme, ja me tulemme antamaan heille sellaisen aseman, joka vastaa isänmaamme etuja."
Pjotr Durnovo 1912 valtakunnanneuvostossa.