Yleisen mielipiteen yllyttäjänä rajamaita vastaan oli Moskovan filosofian professori Mihail Katkov (1818-1887). Valtiollisen ja sanomalehtimiestoimintansa hän vuosisadan puolivälissä aloitti vapaamielisten aatteiden julistajana englantilaisystävälliseen suuntaan, mutta muutti täydellisesti mielipiteensä Puolan kapinan puhjetessa. Slavofiilisen puolueen äänenkannattajana hän vuodesta 1863 vaati kaikkien rajamaiden venäläistyttämistä valtakunnan etujen nimessä. Hänen hengenheimolaisensa Ivan Aksakov (1823-86) saarnasi kristillisen lähetystyön nimessä kaikkien maiden oikeauskoistuttamista ja venäläistyttämistä Suomen kylmiltä kallioilta Kolkiin kuumalle rannalle asti, Jumalan kunniaksi ja Venäjän onneksi. Katkovin taistelutapa perustui etupäässä panetteluun. Sodassa hänestä jokainen keino oli oikea, myöskin valhe. Se oli erityisen tehokas, jos syytetyltä sensuurin toimesta riistettiin oikeus puolustaa itseään. Syytetyn äänettömyydestä ilmeni tunnustus, että hän oli Venäjän valtiota vastaan syntiä tehnyt. Katkov ei nähnyt mitään epäsiveellistä menettelyssään, koska se palveli hyvää tarkoitusta. Se sai paljon jäljittelijöitä, sillä totuutta ei Venäjällä suuresti kunnioitettu. Kirjailija ja kustannuskirjakauppias Suvorin, joka 1876 perusti Novoje Vremjan ja teki sen Venäjän enimmin levinneeksi lehdeksi, ja hänen poikansa, mutta myöskin vallankumoukselliset, niinkuin Lenin, voittivat oppimestarinsa panettelutaidossa, joka maailmansodassa kohosi huippuunsa.
Katkovin menettely sai suuresta menestyksestään kiittää myöskin sivistyneen venäläisen yhteiskunnan herkkäuskoisuutta ja usein hämmästyttävää tietämättömyyttä Venäjän valtakunnan maantiedosta. "Finljandija" ja "Liffljandija" sekoitettiin usein toisiinsa eikä niiden asukasten kansallisuudesta tiedetty mitään varmaa. Venäläiset kesävieraat toivat Itämeren-maakuntien kylpypaikoista kotiin sen tiedon, että siellä paitsi saksalaisia asui vielä muuan lättiläis-virolainen kansa, mikä muuten oli luettavana myöskin valtiollisissa tutkielmissa balttilaisesta rajamaasta. Toiset kylpyvieraat Sisä-Venäjältä olivat pitäneet kuulemaansa lätin kieltä saksan kielenä. Korkeimmissakin valtion virkamiehissä vallitsi usein mitä merkillisimpiä käsityksiä rajamaiden oloista. Itämeren-maakuntien venäläistyttämisen alkaessa raha-asiain ministeri Bunge katsoi asiakseen eräässä kirjoituksessa esittää kantansa. Hän teki sen perin hyväntahtoisella tavalla: hän oli väkivaltaisen venäläistyttämisen vastustaja, mutta vastusti myöskin lättiläisten ja virolaisten saksalaistuttamista, mikä muka tapahtui siten, että evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessa käytettiin vain saksan kieltä. Järjestäköön siis hallitus asian niin, että lättiläisille ja virolaisille saarnataan heidän omalla kielellään. Niin oli laita jo 16. vuosisadalta alkaen. Yhtä tuntematon oli ministerille se tosiasia, että kansakoulujen opetuskielenä aina koululaisten kansallisuuden mukaan oli lätin, viron, saksan, venäjän tai ruotsin kieli. Ulkoministeri, ruhtinas Lobanov-Rostovski, sai virkaveljeltään, Saksan valtiokanslerilta, ruhtinas Hohenlohelta, sen opetuksen, että talonpoikien yhteisomistus oli voimassa vain Iso-Venäjällä, mutta ei valtakunnan läntisissä maakunnissa, niinkuin tuo venäläinen valtiomies oli luullut.
Venäläistyttämisen vaikuttavin keino oli hallituksen koulupolitiikka. Venäjän kieli määrättiin opetuskieleksi, ei vain valtion opetuslaitoksissa, vaan myöskin kaikissa kunnallisissa ja yksityiskouluissa. Kansankieliä opetettiin osaksi vieraina kielinä, osaksi ei ensinkään. Innokkaasti poliisi urkki salaisia kouluja, joissa lapsille opetettiin tiedon alkeita heidän äidinkielellään. Vain juutalaisia ei ollut tarkoitus venäläistyttää, vaan sen sijaan niin sortaa, että he lähtisivät Venäjältä pois. Toista miljoonaa heitä todella lähtikin ja teki New-Yorkin maailman ensimmäiseksi juutalaiskaupungiksi. Mutta juuri ne juutalaiset, joita ei ollut määrä venäläistyttää, tahtoivat itse venäläistyä. Sitä halusivat kaikki eteenpäin-pyrkivät heidän joukossaan, paitsi sionistit. Venäjän juutalaisten suuri enemmistö puhui erästä erikoiskieltä, jota kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla oikealta vasemmalle. Se on keskiajan saksaa, joka vuosisatojen kuluessa on itsenäisesti kehittynyt, Lessingin, Goethen ja Schillerin siihen vaikuttamatta, ja jakautuu kolmeen murteeseen, jotka eroavat ääntämiseltään ja lainasanoiltaan, joita on otettu heprean, puolan, liettuan, venäjän, ukrainan ja romanian kielistä. Sangen monissa sivistyneissä juutalaisissa perheissä venäjän kieli työnsi syrjään tuon erikoiskielen. Rajamaakunnissa juutalaiset tulivat venäläisen sivistyksen kannattajiksi. Venäläisissä teattereissa he olivat yleisön ja myöskin esittävien taiteilijain enemmistönä. Vuonna 1881 valtakunnan sisäosista karkoitetut juutalaiset saattoivat venäjän kielen Puolan kauppa- ja teollisuuspiireihin, mikä suuresti kiihdytti sikäläistä juutalaisvastaista liikettä. Tehostaakseen Puolan venäläistyttämistä juutalaisten avulla, hallitus käski saattaa venäjän kielen opetuksen heidän kouluihinsa, joissa siihen saakka vain heprean kielen alkeita oli saanut opettaa juutalaisten lapsille. Puolan ulkopuolella venäjän kielen oppimisen kielto jäi voimaansa näihin kouluihin nähden.
Kaukasiassa suljettiin 1901 kaikki armenialaiset kirkkokoulut, jotka olivat olleet olemassa aina 4. vuosisadalta ja olivat Armenian kansan ylpeytenä. Sen sijaan hallitus ei uskaltanut ahdistaa muhamettilaisia medreseja. Vallan ulkopuolelle hävittävän koulupolitiikan jäi vain Turkestan. Täällä hallitus Algerian ranskalaisten alkuasukaskoulujen mallin mukaan perusti venäläisiä oppilaitoksia. Kun niissä opetus oli kaksikielistä, eikä ollut mitään koulupakkoa, niin usbekit ja sartit mielellään lähettivät lapsensa näihin venäläisiin valtionkouluihin.
Pobedonostsevin tahdon mukaan oli käsi kädessä vierasheimoisten venäläistyttämisen kanssa käyvä myöskin heidän käännyttämisensä oikeauskoiseen kirkkoon. Tämä merkitsi käytännössä uskonvainoa ja käännytyspakkoa. Kun joku yksityisrata joutui valtion omaksi, niin virkailijat saivat valita, tahtoivatko kääntyä oikeauskoisuuteen vaiko erota virastaan. Hallituksen virkamiehet saivat hyväntahtoisilta esimiehiltä huomautuksia, että heidän ylenemisensä riippui heidän oikeauskoisuudestaan, ja moni suostui luopumaan uskostaan. Vain juutalaisten vastaanottamisessa oikeauskoinen kirkko teki vaikeuksia. Kiipijät, jotka pitivät halpana isiensä uskoa, keksivät pian keinon. He kastattivat itsensä jollakin protestanttisella papilla ja ilmoittautuivat sitten voideltaviksi jollekin papille. Virkavallan käsityksen mukaan jokaista uskontunnustusta vastasi jokin kansallisuus. Protestantti oli saksalainen, lättiläinen, virolainen, ruotsalainen tai suomalainen, katolilainen oli puolalainen tai liettualainen, muhamettilainen oli tatarilainen tahi kirgiisi. Vastaanottamalla oikeauskoisen opin vierasheimoinen ei vaihtanut vain uskoa, vaan myöskin kansallisuutta. Vasta tsaarivallan kukistuttua tämä venäläisen virkavallan hurskas harhakäsitys hälveni. Vieläpä ei-venäläiset papit, jotka hallituksen kustannuksella olivat saaneet kasvatuksensa jossakin oikeauskoisessa pappisseminaarissa, ja joilta siis voitiin odottaa erityistä rakkautta venäläiseen valtioaatteeseen, näyttäytyivät karkeiksi natsionalisteiksi, jotka olivat venäläisyydelle kerrassaan ynseät.
Muuan venäläistyttämisen apukeino oli kansallisuusvihan ja luokkavastakohtien lietsominen. Toista kansaa sorrettiin enemmän, toista vähemmin, ja aina sitä, joka oli alemmalla sivistysasteella. Tästä syystä hallitus Kaukasiassa suosi tatareja ja käytti heitä 1905 Bakun armenialaismurhiin. Mutta kun 1915 syttyi sota Turkkia vastaan, niin lehti kääntyi. Nyt pidettiin muhamettilaisia tatareja valtiolle vaarallisina separatisteina ja uskollisten kristittyjen armenialaisten sallittiin kostaa kärsimistään vääryyksistä. Suomessa kenraalikuvernööri Bobrikov käytti venäjän-karjalaisia kulkukauppiaita levittääkseen maaseudun irtaimen väestön keskuuteen huhuja Venäjän hallituksen toimesta pian tapahtuvasta maanjaosta ja siten kiihoittaakseen sitä maata-omistavaa talollissäätyä ja maassa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Myöskin sosialisteja yritettiin liehakoida.
III. Seuraukset.
"Politiikan täydellinen erottaminen siveysopista on meidän aikamme suuri synti."
Vladimir Solovjov 1883.
Virallinen tilasto osoittaa, että Aleksanteri III:n valtaistuimelle noustua lukutaidottomien ja rikoksentekijäin lukumäärä läntisissä rajamaissa kasvoi, ja että pakollinen koulunkäynti siellä, missä se oli käytännössä, vähitellen lakkasi. Tämän sivistyksen taantumuksen vaikutti kansakoulun venäläistyttäminen. Erityisen raskaasti kärsivät siitä ukrainalaiset. Heidän kielessään, jota virallisesti ei ollut olemassa, eikä saanut olla, oli joukko sanoja, jotka olivat yhtäläiset kuin venäläiset, mutta merkitsivät eri asioita.[13] Niinpä esim. lause "eta babotska lutse" venäjän kielessä merkitsee "tämä perhonen on parempi", mutta ukrainan kielessä "tällä mummolla on säteitä". Siten venäläisen aapisen tutkiminen koululapsille muodostui arvoitusten ratkaisemiseksi. Paitsi ensimmäistä käsittämätöntä kieltä täytyi heidän oikeauskoisina oppia vielä toista, nimittäin kirkkoslavonian kieltä. Tosin opettaja käänsi heille kirkkoslavonialaiset rukoukset, psalmit ja kirkkolaulut, mutta vain tuohon ensimmäiseen käsittämättömään kieleen. Sellainen kaikkea opetusoppia pilkkaava menetelmä pakostakin vaikutti tyhmistyttävästi. Samanlainen oli venäjänkielisen kansakoulun tulos Itämeren-maakunnissa virolaisten keskuudessa, joilla, päinvastoin kuin lättiläisillä, ei ole taipumusta kieliin. Luterilaiset papit, joiden oli sallittu kerrata uskonnonopetus, ovat monesti oppilaille tehneet yksinkertaisia kysymyksiä viron kielellä, niinkuin: missä maassa me elämme? Kuka on meidän keisarimme? Kuinka paljon on 7 x 8? mutta oppilaat eivät ole osanneet oikein vastata ainoaankaan näistä kysymyksistä. Venäläinen opettaja oli paukuttanut heidän päähänsä vain käsittämättömiä lauseita, jotka he, saatuansa päästä kiinni, osasivat ladella ulkoa.