Kun vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen vierasheimoisille myönnettiin kansakoulun uudistus ja sen mukana myöskin opetusta äidinkielessä — virkavalta peruutti myöhemmin hallinnollista tietä tämän uudistuksen — niin tehtiin poikkeus ukrainalaisiin nähden, vaikka Stolypin luki heidät vierasheimoisiin. Näin jäi se kova tuomio yhä vielä voimaansa, minkä Venäjän paras tuntija ja kuvaaja viime vuosisadan lopussa, historioitsija A. Leroy-Beaulieu, 1881 teoksessaan "L'Empire des tsars et les Russes" ukrainalaisten kohtelemisesta oli langettanut: "Pietarin virkavalta riistää sangen huomattavalta osalta Venäjän kansaa, juuri siltä, jolla on suurimmat taipumukset taiteeseen ja runouteen, kaikki ilmaisukeinot, se tuomitsee kielikiellollaan miljoonat tietämättömyyden yöhön."

Kaikkialla venäläinen koulu vaikutti katkeroittavasti lapsen mieleen. Kuvaavan tuomion siitä langetti Puolan kenraalikuvernööri Gurko 1890 tsaarille antamassaan kertomuksessa: "Valtion kouluissa puolalaisia lapsia kohdellaan suorastaan vihamielisesti. Heitä moititaan syntyperästään, heidän kansallistunnettaan loukataan, heidän uskontoaan ja kieltään pilkataan. Sellainen sydämetön suhtautuminen lapsiin ei heissä voi herättää mitään rakkautta Venäjään, vaan ainoastaan vihaa kaikkea venäläistä vastaan." Gurkon toinen seuraaja, ruhtinas Imeretinski, mainitsi 1898 tsaarille antamassaan kertomuksessa koko Puolan venäläistyttämissuunnitelman hukkaan menneeksi. Hän ehdotti, että sallittaisiin puolan kielen käyttäminen ainakin talonpoikaisessa kunnallishallinnossa sekä yksityiskouluissa ja että väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytetyille unieeratuille annettaisiin vapaus liittyä katoliseen kirkkoon. Nikolai II huomautti asian johdosta kertomuksen reunaan: "Tätä mieltä en ole minä." Vallankumouksen alkaessa vuonna 1905 syntyi Puolassa yleinen koululakko. Nuoriso vaati äidinkielistä opetusta. Mukdenin taistelun vaikutuksesta saadun suvaitsevaisuusediktin suojassa kääntyivät kaikki entiset unieeratut katoliseen uskoon. Hallituksen täytyi myöntyä lastenlakon johdosta. Tsaarin määräyksen mukaan 16 p:ltä toukok. 1905 yksityiskoulujen sallittiin muutamin rajoituksin siirtyä venäjänkielisestä opetuksesta puolankieliseen. Kansallisdemokraattinen puolue perusti puolalaisen kouluyhdistyksen, johon kaksivuotisen toiminnan jälkeen kuului 781 paikallisryhmää, jotka olivat avanneet yhteensä 681 koulua ja 505 kansankirjastoa. Joulukuun 14 p. 1907 Stolypin hajoitti yhdistyksen kaikkine haaraosastoineen sillä perustuksella, että sillä oli "rikoksellisena aikomuksena kansassa herättää ahtaan, natsionalistisen separatismin henkeä".

Edistysmielisessä venäläisessä yhteiskunnassa pidettiin sopimattomana ilmoittautua virkapalvelukseen rajamaissa. Sentähden siihen tungeskelivat huonoimmat ainekset, jotka horjuttivat hallinnon ja oikeuslaitoksen arvoa ja Venäjän valtiovallan kunnioitusta, joka ennen oli ollut jokseenkin suuri paitsi Puolassa, missä sitä ei koskaan ollut ollut. Hallitus kasvatti itselleen rajamaissa lahjoille alttiin, siveettömän virkamieskunnan, joka vaati itselleen rankaisemattomuuden etuoikeutta ja vaikutti turmiollisesti myöskin valtakunnan sisäosien virkavaltaan. Oli harvinaisia poikkeuksia. Oli rehellisiä, sivistyneitä miehiä, jotka ennakkoluuloitta eläytyivät vieraisiin olosuhteisiin, jotka hienotunteisuudella ja vilpittömyydellä saavuttivat kansan suosion ja sentähden olivat omansa tuottamaan kunniaa venäläisyyden asialle. Mutta juuri näitä virkamiehiä, jotka eivät kylväneet vihaa eivätkä polkeneet oikeutta, heidän esimiehensä pitivät hieman epäluotettavina ja poistivat toimistaan siirtämällä heidät valtakunnan sisäosiin. Slavofiilien leirissä oli myöskin rehellisiä aatteen miehiä, jotka pitivät valtion palvelusta rajamaissa kutsumuksenaan, jonka tarkoituksena oli julistaa "totuus" länsimaiden sivistyksen turmelemalle, langenneelle kansalle. He tekivät vain itsensä ja venäläisen asian naurettavaksi.

Pahin seuraus oli — Puolaa ja Suomea lukuunottamatta — se, että separatismin aate, joka piti venäläistyttämisellä juurineen hävittää, juuri sen kautta syntyi.

Maailmansodan alkaessa kaikki vierasheimoiset uskollisesti pysyivät valtakunnan yhteydessä, minkä asianlaidan Venäjän sanomalehdistö ilomielin totesi ja merkitsi muistiin venäläistyttämispolitiikan menestyksenä. Mutta jokaisella vieraalla kansalla — paitsi 2 1/2 miljoonalla saksalaista kansallisuutta olevalla Venäjän alamaisella — oli siinä kohden omat salaiset odotuksensa. Eivät ainoastaan puolalaiset laskeneet saavansa itsehallintoa sodan jälkeen, johon oikeutti ylipäällikön kehoitus 14 p:ltä elok. 1914, vaan myöskin suomalaiset, ruotsalaiset, virolaiset, lättiläiset, liettualaiset, ukrainalaiset, grusialaiset, armenialaiset, tatarit, jopa Siperian talonpojat, jotka siirtomaastansa tahtoivat tehdä itsenäisen valtion, joka venäläisen kotimaan kanssa oli oleva vain liittosuhteessa. Vain saksalaiset pysyivät tsaarille ja hänen valtakunnalleen uskollisina itse uskollisuuden tähden, mikä venäläisille oli käsittämätöntä ja siis uskomatonta. Pidettiinhän Habsburgin monarkian slaavilaisten rykmenttien maanpetosta vallan luonnollisena asiana, jopa Venäjän sanomalehdistö ylisti sitä sankariteoksi. Tsaarivallan remahtaessa vieraiden kansojen salaiset pyrkimykset voivat tulla julkisiksi.

Turkestanissa, mihin venäläiset tulivat korkeamman sivistyksen kannattajina, hallitus, liittyen englantilaisiin ja ranskalaisiin asutusmenetelmiin, on noudattanut kokonaan toista rajamaapolitiikkaa, josta oli hyviä tuloksia myöskin taloudellisessa suhteessa. Alkuasukkaille myönnettiin heidän kansallisen kulttuurinsa ja heidän uskontonsa turvaksi oikeuksia, jotka riistettiin suomalaisilta, itämeren-maakuutalaisilta, puolalaisilta ja ukrainalaisilta.

Venäjän kansalla oli kieltämätön vetovoima muihin kansakuntiin nähden. Heidän venäläistyttämisensä tapahtui menneinä vuosisatoina helposti, koska valtio ei siihen pakottanut. Uutena houkuttelevana tekijänä tuli 19. vuosisadalla lisäksi Venäjän kirjallisuuden runsaus ja kauneus. Pobedonostsevin henkeen ajettu venäläistyttämispolitiikka on pysähdyttänyt pienten kansojen luonnollisen sulautumisliikkeen valtakansaan. Se vaati vanhemman ja uudemman ajan tsaarillisten lupausten moninaista rikkomista ja horjutti sillä luottamusta yksinvaltaan. Tasavaltainen valtiomuoto näytti sorretuista ja petetyistä lupaavan sekä vapautta että oikeusturvaa.

Paljoa pahempaa vielä — venäläiseltä kannalta katsoen — tämä onneton politiikka on vaikuttanut. Se on aiheuttanut suuren Venäjän valtakunnan hajautumisen kansatieteellisiin alkuosiinsa. Se on epäsuorasti nostanut kaksi vierasheimoista, Leninin ja Trotskin, tatarilaisen ja juutalaisen, Moskovan jäännösvaltion etupäähän. Se on rajamaissa kasvattanut vihaa, monessa suhteessa epäoikeutettua vihaa, kaikkea venäläistä vastaan, joka näyttää tekevän mahdottomaksi tuon luhistuneen maailman valtakunnan jälleenrakentamisen entisessä koossaan.

10. LUKU.

Japanin sota ja vallankumouksen puhkeaminen 1904-1905.